En saa mielestäni kalkuttalaisen tulvaniityn lammen näkyä: vesihyasinttien alle kätkeytynyt nuori mies nousee piilopaikastaan pisarat päästä valuen. Hänestä näkyy vain ylävartalo, muu on vihreyden alla. Kuumuus ja pelko värisyttävät ilmaa. Se on hetki, joka murtaa monen romaanihenkilön elämän ja jakaa sen ennen ja jälkeen -osiin.
Jhumpa Lahirin romaani Tulvaniitty (suom. Sari Karhulahti, Tammi 2014) on perhetarina, jossa kuljetaan laaja kaari noin 1940-luvulta lähelle tätä päivää. Vanhemman polven perinteet ovat pohjana veljesparin kehitykselle. Esikoinen Subhash on varovainen, pikkuveli Udayan rohkea ja uhmakas. Seuraavaan polveen syntyy tyttö, Bela, joka kasvaa amerikkalaisympäristössä salaisuuksien ja vierauden ilmapiirissä. Belan äidillä Gaurilla on romaanin henkilöitä yhdistävä ja rikkova rooli.
Tulvaniityn kerrontatapa on selkeää, täsmällistä, havainnollista. Vaikka se paikoitellen on viileän esittävää, se välittää henkilöiden taustasta johtuvat suhtautumistavat, tilanteet ja tunteet. Etenkin tukahtuneisuus on vallitseva tila, ja siitä johtuen tarinassa on tiettyä tukkoisuutta. Murheelliset henkilöt ovat likistyä sinnittelyyn. Olen ollut vaikuttunut Lahirin aiemmista teoksista, eikä Tulvaniittyäkään voi taitamattomuudesta moittia, mutta välillä sen apeus on selättää minut. Loppupuolella onneksi lukijaa armahdetaan toivonpilkahduksilla.
Romaani kertoo keskiluokkaisista ja koulutusta saavista intialaisista, joten kalkuttalaiset kurjuuskuvaukset jäävät vähäisiksi, vaikka kaikenlainen epätasa-arvo kyllä välittyy. Intia on monien kansojen, kielien, uskontojen, kulttuurien ja kastien maa, ja vaikka romaanissa on tavoista ja perherooleista vain pieni siivu, se silti osoittaa, miten jälkipolven osa on odotuksilla ladattu ja odotusten pettäminen rankkaa kaikille. Siirtymä Rhode Islandiin ja muihin amerikkalaisympäristöihin on huolella hahmotettu. Siirtolaisten ‒ joskin kielitaitoisten ja koulutettujen sellaisten ‒ erillisyys tuntuu, samoin vähittäinen entisestä irtautuminen.
Nyky-Intia näyttäytyy uutisissa vain puistattavana joukkoraiskaus-, korruptio- ja uskontopommimaana, joten lähihistoriasta tuttu väkivallaton Gandhi on alkanut vaikuttaa epätodelta satuhahmolta. Lahirin romaaninsa yksi kuriositeetti jättimaan poliittisesta väkivaltahistoriasta saa näkyvyyttä: intialainen 1960-luvun kommunistiliike, naksaliitit. Taustoitus menee välillä esitelmän puolelle, mutta tarkoituksena on isän ja pojan sukupolvien erottautuminen toisistaan. Lisäksi ääritoiminta ‒ josta on päivittäisiä pommiuutisia toisenlaisten aatteiden nimissä ‒ pistää pohtimaan sitä, miten yleensäkin aatepuuhailu teettää, vaikka tekijät ovat toimivinaan hyvän asian puolesta. Lähipiiri saa yleensä kärsiä seurauksista, kummankin taisteluosapuolen. Ja kun vuosikymmenten päästä googlettaa rivikapinoijia, ei heistä ole jälkipolville mitään mainintaa. Muistokivienkin päällä on uusia kaupunginosia. Jääkö väkivallan keinoin toteutetuista hyvistä aikeista jälkiä?
Ihmisissä tausta ja muistot säilyvät. Ne voivat jatkaa elämää tai musertaa, jopa sekä-että. Siitä Tulvaniitty kertoo. Lahiri on taitava henkilökuvauksessa, jossa ei ole yksioikoisuuksia, vaan ristiriitaiset henkilöt ovat vaikeita, sellaisina ymmärrettäviä ja inhimillisiä. Romaani tarjoaa heistä pysäyttäviä tunnetilanteita ja tapahtumakuvia.
Seuraavanakin iltapäivänä hän palasi samaan paikkaan. Käveli marskimaan rajalla ja etsi haikaran hahmoa. Pysähtyi tuijottamaan horisonttia, kun valo muuttui kullanhohtoiseksi ja aurinko painui kohti taivaanrantaa. Mietti, onko lintu ehkä lähtenyt muuttomatkalle. Sitten hän kuuli yhtäkkiä käheää raakuntaa.
Raakkuja oli haikara, joka lensi veden yllä mahtavat siivet liikkuen niin hitain harkituin lyönnein, että se näytti paitsi vapaalta myös jonkin pidättelemältä. Sen pitkä kaula oli mutkalla ja tummat koivet riippuivat takana. Sen siluetti oli musta taivaanrantaa vasten ja lenninsulkien kärjet ja harottavat varpaat erottuivat selvästi.
Subhash palasi kolmantenakin päivänä mutta ei nähnyt haikaraa enää. Ensi kertaa elämässään hän rakasti avuttomasti.
Tammen Keltaisen kirjaston 60-juhlavuoden kunniaksi levisi testi, jossa selvisi, kuka Keltaisen kirjaston kirjojen henkilöistä on kaltaiseni. Minulle osui Tulvaniityn Subhash. Siitä ja muusta syystä tunnen myötätuntoa tätä surullista, tunnollista, velvollisuudentuntoista miestä kohtaan, joka nurkumatta kantaa osansa, tekee joitain itsenäisiä päätöksiä mutta joutuu nielemään monia asioita, joihin on ajautunut hyvää tarkoittaen mutta ennakoimatta seurauksia. Jo romaanin ensimmäinen luku näyttää suuntaviivat: Subhash saa kokea iskut veljensä puolesta. Koko ikänsä hän on jäädä jumiin lapsuudenperheen elämän vaikutuksiin. Vaan on hänelläkin hetkensä ja toivoa. Toivottavasti jokaisella on.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 