Avainsana-arkisto: Jhumpa Lahiri

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Murhetta tulvii

En saa mielestäni kalkuttalaisen tulvaniityn lammen näkyä: vesihyasinttien alle kätkeytynyt nuori mies nousee piilopaikastaan pisarat päästä valuen. Hänestä näkyy vain ylävartalo, muu on vihreyden alla. Kuumuus ja pelko värisyttävät ilmaa. Se on hetki, joka murtaa monen romaanihenkilön elämän ja jakaa sen ennen ja jälkeen -osiin.

Jhumpa Lahirin romaani Tulvaniitty (suom. Sari Karhulahti, Tammi 2014) on perhetarina, jossa kuljetaan laaja kaari noin 1940-luvulta lähelle tätä päivää. Vanhemman polven perinteet ovat pohjana veljesparin kehitykselle. Esikoinen Subhash on varovainen, pikkuveli Udayan rohkea ja uhmakas. Seuraavaan polveen syntyy tyttö, Bela, joka kasvaa amerikkalaisympäristössä salaisuuksien ja vierauden ilmapiirissä. Belan äidillä Gaurilla on romaanin henkilöitä yhdistävä ja rikkova rooli.

Tulvaniityn kerrontatapa on selkeää, täsmällistä, havainnollista. Vaikka se paikoitellen on viileän esittävää, se välittää henkilöiden taustasta johtuvat suhtautumistavat, tilanteet ja tunteet. Etenkin tukahtuneisuus on vallitseva tila, ja siitä johtuen tarinassa on tiettyä tukkoisuutta. Murheelliset henkilöt ovat likistyä sinnittelyyn. Olen ollut vaikuttunut Lahirin aiemmista teoksista, eikä Tulvaniittyäkään voi taitamattomuudesta moittia, mutta välillä sen apeus on selättää minut. Loppupuolella onneksi lukijaa armahdetaan toivonpilkahduksilla.Tulvaniitty

Romaani kertoo keskiluokkaisista ja koulutusta saavista intialaisista, joten kalkuttalaiset kurjuuskuvaukset jäävät vähäisiksi, vaikka kaikenlainen epätasa-arvo kyllä välittyy. Intia on monien kansojen, kielien, uskontojen, kulttuurien ja kastien maa, ja vaikka romaanissa on tavoista ja perherooleista vain pieni siivu, se silti osoittaa, miten jälkipolven osa on odotuksilla ladattu ja odotusten pettäminen rankkaa kaikille. Siirtymä Rhode Islandiin ja muihin amerikkalaisympäristöihin on huolella hahmotettu. Siirtolaisten ‒ joskin kielitaitoisten ja koulutettujen sellaisten ‒ erillisyys tuntuu, samoin vähittäinen entisestä irtautuminen.

Nyky-Intia näyttäytyy uutisissa vain puistattavana joukkoraiskaus-, korruptio- ja uskontopommimaana, joten lähihistoriasta tuttu väkivallaton Gandhi on alkanut vaikuttaa epätodelta satuhahmolta. Lahirin romaaninsa yksi kuriositeetti jättimaan poliittisesta väkivaltahistoriasta saa näkyvyyttä: intialainen 1960-luvun kommunistiliike, naksaliitit. Taustoitus menee välillä esitelmän puolelle, mutta tarkoituksena on isän ja pojan sukupolvien erottautuminen toisistaan. Lisäksi ääritoiminta ‒ josta on päivittäisiä pommiuutisia toisenlaisten aatteiden nimissä ‒ pistää pohtimaan sitä, miten yleensäkin aatepuuhailu teettää, vaikka tekijät ovat toimivinaan hyvän asian puolesta. Lähipiiri saa yleensä kärsiä seurauksista, kummankin taisteluosapuolen. Ja kun vuosikymmenten päästä googlettaa rivikapinoijia, ei heistä ole jälkipolville mitään mainintaa. Muistokivienkin päällä on uusia kaupunginosia. Jääkö väkivallan keinoin toteutetuista hyvistä aikeista jälkiä?

Ihmisissä tausta ja muistot säilyvät. Ne voivat jatkaa elämää tai musertaa, jopa sekä-että. Siitä Tulvaniitty kertoo. Lahiri on taitava henkilökuvauksessa, jossa ei ole yksioikoisuuksia, vaan ristiriitaiset henkilöt ovat vaikeita, sellaisina ymmärrettäviä ja inhimillisiä. Romaani tarjoaa heistä pysäyttäviä tunnetilanteita ja tapahtumakuvia.

Seuraavanakin iltapäivänä hän palasi samaan paikkaan. Käveli marskimaan rajalla ja etsi haikaran hahmoa. Pysähtyi tuijottamaan horisonttia, kun valo muuttui kullanhohtoiseksi ja aurinko painui kohti taivaanrantaa. Mietti, onko lintu ehkä lähtenyt muuttomatkalle. Sitten hän kuuli yhtäkkiä käheää raakuntaa.
Raakkuja oli haikara, joka lensi veden yllä mahtavat siivet liikkuen niin hitain harkituin lyönnein, että se näytti paitsi vapaalta myös jonkin pidättelemältä. Sen pitkä kaula oli mutkalla ja tummat koivet riippuivat takana. Sen siluetti oli musta taivaanrantaa vasten ja lenninsulkien kärjet ja harottavat varpaat erottuivat selvästi.
Subhash palasi kolmantenakin päivänä mutta ei nähnyt haikaraa enää. Ensi kertaa elämässään hän rakasti avuttomasti.

Tammen Keltaisen kirjaston 60-juhlavuoden kunniaksi levisi testi, jossa selvisi, kuka Keltaisen kirjaston kirjojen henkilöistä on kaltaiseni. Minulle osui Tulvaniityn Subhash. Siitä ja muusta syystä tunnen myötätuntoa tätä surullista, tunnollista, velvollisuudentuntoista miestä kohtaan, joka nurkumatta kantaa osansa, tekee joitain itsenäisiä päätöksiä mutta joutuu nielemään monia asioita, joihin on ajautunut hyvää tarkoittaen mutta ennakoimatta seurauksia. Jo romaanin ensimmäinen luku näyttää suuntaviivat: Subhash saa kokea iskut veljensä puolesta. Koko ikänsä hän on jäädä jumiin lapsuudenperheen elämän vaikutuksiin. Vaan on hänelläkin hetkensä ja toivoa. Toivottavasti jokaisella on.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus