Paolo Giordano kerrottuna kahdella

Miten olisi mielikuvamatka Italiaan marraspimeyden painaessa? Turha on odottaa lempeää valon helotusta, koska tämänkertaisella reissulla voikin päätyä tummiin tunnelmiin tai jopa afganistanilaiseen vuoristoon.

Paolo Giordanon romaania Alkulukujen yksinäisyys (suom. Helinä Kangas, WSOY 2010) olen siirrellyt hyllystä toiseen avaamattomana neljä vuotta. Syy on kirjasta riippumaton mutta ylittämättömältä tuntunut mielikuva. Koska sain käsiini Giordanon uusimman suomennoksen, tartuin ensin vanhaan kirjaan. Tempauduin mukaan kahden poikkeusnuoren tarinaan.

Mattia on helppo köökkidiagnoosata aspergeriseksi, eikä Alicen vammoja peitellä. Lisäksi kummankin lapsuudesta pukkaa kriisejä, joita eivät hyiset perhesuhteet helpota. Kaksi sosiaalisesti kömpelöä, irrallista ja outoa nuorta liittoutuvat siten, että suhde on sekä löyhä että elintärkeä.

He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidättäen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi.

Romaani kuvaa piinallisen nihkeää vuorovaikutusta ja ilmapiirin ilottomuutta. Tarinasta kehkeytyy oudolla tavalla rakkausromaanityyppinen, ja sen loppu on toiveikas mutta eri tavalla kuin voisi olettaa. Alkulukujen yksinäisyys -romaanin tunnelma pitää otteessa ja kieli ihastuttaa. Toivon henkilöille hyvää ja pelkään pahinta – niin käy onnistuneessa henkilöpainotteisessa romaanissa.

Giordanon toinen romaani Ihmisruumis (suom. Helinä Kangas, WSOY 2014) vie italialaisarmeijaosaston Afganistaniin. Sotilastoiminta on joukkuelaji, se tulee romaanissakin esille, mutta muutama henkilö valikoituu seurattavaksi. Se on viisasta, sillä henkilövetoisuus kiinnittää kerrottuun. Ja kun sodasta kerrotaan, henkilöt ja lukija saavat koko ajan todellakin pelätä pahinta.

Ongelmani voi olla se, että olen jo tarpeeksi vakuuttunut sotimisen järjettömyydestä, ei Giordano voi minua siitä enempää vakuuttaa. On joka ajassa ja paikassa masentavaa, miten valta- ja aateasetelmat uhraavat ihmisruumiita, mahdollisia tulevaisuuksia. Tässä romaanissa sotivat ovat kaukana poissa, oudossa taistelussa, jossa omien mielivalta ja ulkopuolinen uhka ovat samalla viivalla.

Ihmisruumis ei ole helppo romaani. Aihe on raskas ja tunnelma painostava. Keskushenkilöt ovat monimutkaisia persoonia, joihin vaikuttavat erottamattomasti siviilimenneisyys ja nykyhetki. Kaiken tämän Giordano tallentaa pistävästi ja hajanaisesti – aiheen ja ihmsmielen liikkeet yhdistävästi. Mari A. odotti romanilta enemmän kuin saa, Omppu puolestaan pitää vähittäin aukenevasta kuvauksesta ja Sanna sotilaspsyykenäkökulmasta.

Kirjailija kokeilee kerrontakeinoja reippaammin kuin esikoisromaanissa, mikä sopii aiheeseen ja tyyliin. Kieli on tarkkaa ja taitavaa. Olen kuitenkin Alkulukujen yksinäisyyden lumoissa siten, että siitä on vaikea irrottautua ja tempautua taistelutantereille. Yhteistä kahdelle romaanille on henkilöiden taustalla häälyvä perhesuhteiden ahdistavuus.

Pilleri päivässä, ja kukin niistä pyyhkii pois kysymyksen, johon en koskaan saanut vastausta: mikä on perhe? Miksi sota puhkeaa? Kuinka miehestä tulee sotilas?

Ihmisruumis on sotakirja, mutta etenkin se on kirja ruumiillisista henkilöistä, joiden ihmisyys kärjistyy erikoistilanteessa. Romaanihenkilöiden välityksellä käsitellään tarpeiden, elämän jatkumisen, päättymisen, lopullisuuden, syiden ja seurausten problematiikkaa. Ruumis on kehollisuutta kuten suvun jatkamistoimintaa, ripulointia, haavoittumista ja lopullista ruumiiksi tulemista. Ja se kaikki myös tuntuu ja koskee.

– –
Sain Ihmisruumiin kustantajalta.