Kissoja, käärmeitä, ihmisiä

– – etteivät loput ole tarinoissa yhtään niin kiinnostavia kuin alun yksityiskohdat, joissa raunioina olevan ihmisen ajelehtiminen elämänsä kivimurskassa käy ilmi esimerkiksi siitä, että tarinan päähenkilö kalastaa joka päivä vaikka hän ei syö kalaa, tai siitä että hän vie kumppaninsa syömään kalliiseen ravintolaan vaikka hänellä ei ole yhtään rahaa.

Edelliseen viitaten totean, että Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian ensi sivut avaavat mielenkiintoisesti kivimurskasirpaleisen päähenkilön, mutta romaani on seuraamista vaativa loppulauseeseen asti. Minulle kävi niin, että sytyin romaaniin hitaasti, mutta sitten lämpö pysyy. Esikoisromaani on moneen suuntaan harova, ja kaikista niistä koen saavani jotain.

Keskeishenkilö on Bekim, päällisin puolin Suomeen integroitunut kosovolaistaustainen nuori mies, joka kertoo tarinaa lähinnä nykyajassa. Toisena kertojana on Bekimin äiti Emine, jonka tarina alkaa Jugoslavian viime hetkinä 1980-luvulla, jolloin hän avioituu maaseutuperintein Bajrimin kanssa.

Romaanissa kuvataan hienosti Eminen silmin Kosovon albaanien tapoja, arvoja ja asenteita ennen ja jälkeen Jugoslavian hajoamisen. Samoin sukupuoli- ja -polviroolit, pakolaisuus ja pakolaisten häpeä, yksinäisyys ja juurettomuus ilmaistaan koskettavasti. Romaani on myös perhetarina, josta ei draamaa eikä kipua puutu. Emine on selkeä kertoja, jonka tarkat, arkielämän havainnot ja tunteet kirpaisevat.

Bekimin kerrontaosuudet puolestaan rispaannuttavat realismin rajoja. Bekimin kasvutarina vaatii puhuvan kissan, toisenkin kissan, kiemurtelevia käärmeitä, oudon ja toden yhdistelyä. Symbolisuus voi olla kuormittavaa mutta henkilökuvauksen ja teemojen kannalta tarpeellista. Symbolit ja metaforat ovat aukkoja pinnan alle. Bekim kantaa pelkojen ja lapsuudenperheen taakkojen lisäksi monenlaista toiseutta. Niiden selvittely edellyttää rikkomista.

Mustavalkoisia kissoja on Suomessa, oranssinvaaleita Kosovossa. Tai voi olla.

Mustavalkoisia kissoja on Suomessa, oranssinvaaleita Kosovossa. Tai voi olla.

Kissani Jugoslavia -romaanissa kieli ja kerronta luistavat, henkilöiden kauheus ja kauneus elävät. Kerronta ja käsitelytapa eivät ole mustavalkoisia  – vaikka yksi kissa on. Ahdistuksen ja raskauden tunteiden ohella on toivoa ja rakkautta. Lukuiloni syntyy etenkin siitä, että romaani kasvaa loppua kohti sivumääräänsä suuremmaksi.

Tätä tarvitaan: Suomeen paenneiden ihmisten näkemystä maasta ja maailmasta sekä erilaisten vähemmistöjen kokemusten ääniä. Kirjallisuuden yksi tarkoitus on avartaa maailman- ja ihmiskuvaa, ja sitä tämä romaani tekee. Luettuani en voi kuin surra ja raivota sitä ennakkoluulojen ja törkeyksien määrää, mitä maan ja maailman erilaiset tai alistetut saavat kohdata.

En halua tyhjentää romaania teiltä, joita lukukokemus vielä odottaa. Lisävihjeitä sisällöstä saa monista innostuneista kirja-arvosteluista tai blogeista, kuten Lumiomena ja Lukutoukan kulttuuriblogi.


 

Jälkisanatyyppisesti haluan palata Kissani Jugoslavian mustavalkoiseen puhuvaan kissaan. Suorasanainen, itsekäs, herjaava (ihmis)katti on romaanin alkupuolen valloittajahahmo. Tällaisesta keinosta voidaan käyttää käsitettä maaginen realismi tai reaalifantasia: pohjimmiltaan realistinen romaani kätkee joitain irreaaleja elementtejä.

Tässä sopiikin vinkata Hanna Matilaisen tietoteosta Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (Avain 2014). Matilainen esittelee lyhyesti ja ytimekkäästi fantasia-, kauhu- ja tieteiskirjallisuuden (spefi) historiaa, lajeja ja alalajeja. Lisäksi mukana on kartoitusta muusta spefiin liittyvästä toiminnasta. Valaiseva on kirjan 100 suomalaiskirjailijan katsaus. Tähän joukkoon ei Statovci vielä ehtinyt, vaikka reaalifantasian piirteitä hienosti ujuttaakin koskettavaan, todellisenoloiseen tarinaansa.Mitä kummaa

– –
Sain kirjat kustantajilta.

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

3 responses to “Kissoja, käärmeitä, ihmisiä

  1. Symbolit ovat aukkoja pinnan alle, hienosti sanottu! Ja sukeltaminen on kivaa, vaikka vesi olisikin vähän sameaa, tekee mieli jatkaa, vaikken todellisuudessa tykkääkään pistää päätä veden alle 🙂

    Mutta kuvainnollisesti kyllä tykkäsin, kirja on mielestäni hieno!

    Pidin sen tyylikkäästä ilmaisusta, rehellisestä ja vaikuttavasta kuvauksesta ja ihan erityisesti niistä kissoista ja käärmeistä, jotka olivat samanaikaisesti vieraita ja tuttuja. Minun kissani ei tiedä Jugoslaviasta mitään, mutta kyllä se Statovcin kissan silti tunnistaa.

    • Hieman hitaasti pääsin kirjassa käyntiin, ja sitten oli suuri ilo, että se syveni ja laajeni loppua kohti ja että tosi ja taru yhdessä tekivät kokonaisuudesta toden. Riipaisevia kohtaloita, oi!

  2. Paluuviite: Julkaisupäivä | Alman runot

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s