Jos metsään haluat

Metsä on minulle tärkeä pysäyttäjä ja hengähdyspaikka. Minulla on tietty metsämaisema, johon astuessa tunnen, että siirryn ajattomalle vyöhykkeelle ja hengitän vapaammin kuin muualla. Tuttu metsä on aina erilainen, sen valot ja varjot vaihtelevat. On harvinaista saada kirjallisia metsäänastumiskokemuksia, mutta sellaisia tavoitan Anni Kytömäen esikoisromaanissa Kultarinta (Gummerus 2014).metsäni

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.
Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.

Romaani on isän ja tyttären. Se alkaa Erikin lapsuudesta ja päättyy Malla-tyttären aikuistumisen aikoihin. Erikin elämää sävyttävät jännitteinen suhde isään ja äidittömyys, aikuisiällä epäpoliittisen kartanonpojan rakkaus punikkipyykkäriin, vastuu lapsesta ja tunnekriisien kestäminen. Mallankin kasvuvuodet ovat äitisuhteen kannalta poikkeuksellisia ja elämänkäänteet kuormittavia. Runsas romaani on moneen suuntaan ulottuva ihmissuhderomaani, ja siinä on voimallinen romanttinen vire olematta varsinainen rakkausromaani, vaikkakin rakkaus väreilee suhteessa luontoon ja kohtalonomaisiin kohteisiin.

Tarina on sijoitettu historiallisiin draama-aikoihin: kansalaissota ja 1930-luvun poliittiset jännitteet vaikuttavat ihmisten elämänkulkuun. Historia mahdollistaa menneeseen maailmaan ujutettuja vaiheita, jotka hipovat uskottavuuden rajoja. Esimerkiksi heikkoon asemaan joutuneiden kuuntelemattomuus selittyy osin ajankuvana. Varsinainen historiallinen romaani se ei ole; mennyt on tarinan pohja ja tausta.

Kultarinta viettelee hitaalla kerronnalla, joka on kieleltään taitavaa ja kaunista; lukeminen on kuin kielikuvasamoilua vaihtelevassa tunnelmamaastossa. Kielellä maalailussa tunnistan kyllä riskin taituruudella näppäröintiin, mutta pikkuriikkisistä herpaantumisen hetkistä huolimatta alkuun päästyäni uppoan yli 600 sivuun. Joitain selkeyden suvantoja kaipaan, sillä tietty viitteellisyys välillä heittää hetteikköön. Keskittyminen kahteen henkilöön on onnistunut ratkaisu, sillä siten monen aihelman käsittely kouraisee otteeseen, ja henkilöt risaisina ja lukijalle paljastettuina, puhkiosoittelematta, pitävät puolellaan.Kultarinta

On kumma sattuma, että Venla Hiidensalon Karhunpesä kuvaa paljolti samoja aikoja, ja karhumytologia sekä luontousko ovat siinäkin oleellisia. Siinä missä Hiidensalo haukkaa ahneesti eri aika- ja henkilöpaloja, Kytömäki keskittää ja rauhoittaa kuvatun, vaikkakin tarina vyöryttyy monisanaisena. Muutenkin naiskirjailijoita tuntuu nyt kiehtovan kansalaissodan karut ajat ja niiden varjot ihmissuhteisiin (esimerkiksi Jenni Linturin Malmi 1917). Kytömäellä on selkeästi persoonallinen ja omaperäinen kertojaääni ja taito lumota, jos lukija pitää tunteiden ja tunnelmien kautta ihmiskohtaloihin kurottumisesta.

Kultarinta on melankolinen, osin unenomainen. Ristiriitaisesti luonnontieteilijäpäähenkilö on ammattilaisen tarkka, mutta hänessä, siis Erikissä, ja sittemmin myös Mallassa, on luontoloveen lankeava puoli, jossa todellisuus haipuu sulautumiseksi metsään, eläimiin ja maisemaan. Satumaisuus tulee esille jo Erikin lapsuuden äidin tarinahetkiin eläytymisessä, ja se jatkuu myöhemmin luonto- ja rakkaussuhteissa. Saman kokemustavan perii Malla, ja Mallan kautta kansanperinteen karhumyytti herää eloon: ihmisen ja luonnon yhteys kulminoituu siinä.

Koska romaaniin vangittu henki on kiehtova, hautaan tiivistys-, yhteensattumapurku- ja uskottavuuskorjaustoiveet. Lukurupeaman jälkeen jää leijaileva olo. Ihmisen elämä on arvaamatonta, armotonta. Onnen kestävyyteen ei voi tukeutua, mutta jotain voi jäädä jäljelle. Ainakin voi yhteen asiaan luottaa: luonto pysyy, muuttuu, muovaa. Ihminen on osa sitä, ei välttämättä merkittävin osa.

Yläpihalla poikkean korkeaan heinikkoon ja löydän lipputangon rautatuen. Ikivanhan vaahteran kyljessä on laho linninpönttö, joka on kiinnitetty naruilla eikä nauloilla. Siitä tulee hyvä olo. Pihassa on kymmeniä vanhoja lehtipuita. Rungot pensovat valkoisia ruskojäkäliä, oksanhankoja päällystävät kujasammalen laikut. Istuttajista muistuttavat vain lohkotut nurkkakivet ja lahot laudat, ja nokkoset, joita ihmiselämän rehevöittävä maa kasvattaa verhokseen. Täällä kaikki on jo oikein.

metsä naava

PS. Populaari-blogi kokoaa Kultarinnasta kirjoitettuja postauksia.

 

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s