Näkemiin taivaassa: kiehtovaa kerrontaa

Mikä on hirvein tapa kuolla sodassa? Yksi ahdistavimmista on toteutua Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa (suom. Sirkka Aulanko, Minerva 2014) alussa. Ei ole tarkoitus pelästyttää vaan vakuuttaa, että alun ilmaisuvoima antaa mojovan tehoiskun jatkaa runsasta romaania.

Näkemiin taivaassa on varma tarina, jota kantaa jämäkkä juoni muutaman henkilön ympärille puristuen. Kerronnan vietäväksi voi antautua, sillä tapahtumia pohjustetaan ja joudutetaan vääjäämättömällä rytmillä, joka loppua kohti kiihtyy. Vaan antaapa kirjan tekstin itse kertoa tavasta, miten lukija koukutetaan:

Tapahtumasarja, joka käynnistyi heinäkuun 13. päivänä, sopisi pyrotekniikan tai miinanraivauksen opiskelijoille malliesimerkiksi asteittain etenevällä sytytyksellä puhkeavasta räjähdyksestä.

Lukukimmokkeen varmistaa se, että romaanissa kerrotaan ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeista sellaisesta kulmasta, josta en ole sitä ennen katsonut. Tapahtumat alkavat taisteluiden loppuhetkistä 1918 ja päättyvät 1920. Vakava, tulevaisuuden tuhoava vammautuminen on yksi juonne. Toinen on taidottomien ja varattomien sotamiesten mahdollisuus pärjätä siviilielämässä. Kolmas on juonen kulminaatio: sodanjälkeistä tilannetta hyödyntävät huijaukset. Lisäksi romaanissa käsitellään yhteiskuntaluokkia, perhesuhteita ja riippuvuuksia.

Romaanin keskipisteenä on eriparinen sotilastoverikaksikko, joiden välille kehittyy eriskummallinen ystävyys- ja riippuvuussuhde. Surkea ja säälittävä Albert on lähes raivostuttava ressukka mutta hätääntyneisyydessään todeksi kuvattu. Éduardin sattuman sinetöimä kohtalo puristaa – harvoin on sotavammarunneltua olemusta noin kuvattu. Näiden kahden selviytymistä tai mahdollista katastrofia liimautuu seuraamaan.

Albert ja Éduard eivät olleet koskaan olleet ystäviä, olivatpa vain nähneet siellä täällä, kohdanneet jossain ja tervehtineet toisiaan, ehkä hymyilleet toisilleen kaukaa, ei mitään sen kummempaa. Éduard Péricourt oli ollut Albertille samanlainen asetoveri kuin muutkin, läheinen ja samalla pelottavan vieras. Nyt hän oli arvoitus, täydellinen mysteeri.

Romaanin heikko kohta voisi olla kolmas keskeishenkilö, yksioikoisesti öykkäröivä aatelismies. ”Henri d’Aulnay-Pradelle, joka oli yksinkertainen ja yksitotinen sielu, sai ihmisistä yleensä yliotteen, sillä kaikki älykkäät vastaväitteet törmäsivät hänen moukkamaiseen kaikkivoipaisuuteensa.” Kuitenkin käy niin, että kerronnan vivahteikkuus voittaa minut odottelemaan, että tämä niljake saisi ansionsa mukaan.

Muu henkilöjoukko on alisteinen pääkolmikolle. Myös sivuhenkilöt on hahmoteltu persooniksi. Joillain on ehkä vain muutamia ominaisuuksia, mutta kaikki tyypit värittävät kokonaisuutta. Éduardin perhe valaistaan tarkasti, mutta yksi omaperäisimmistä on varjomainen virkamies Merlin. Nimi ei liene sattumaa.

Kerronnassa on muodikasta leikkiä. Nykyisin yhdessä sun toisessa romaanissa kaivellaan kerrontaperinteiden naftaliinista esiin vireä kaikkitietävä kertoja. Tässäkin kertoja hehkuttaa etenkin romaanin alussa tietojaan ja ymmärrystään, mutta valtaosan romaanista hän onneksi malttaa vain tarkkasilmäisesti kertoa järin paljon kommentoimatta. Monesti kerrotun yllä väreilee myös huvittuneisuuden lepatus. Lemaitre luettelee lopuksi nimekkäitä esikuviaan, ja hyvin hän on proosapioneerien vaikutteet sulauttanut omaan ilmaisuunsa.

Tilanteiden ja tunnelmien kuvauksen tehosta pidän. Etenkin henkilöiden kokemukset, tuntemukset ja ajatuskulut kirkastuvat. Kerronta onnistuu venyttämään kiehtovasti aikaa; monesti tulee tunne kuin katsoisi hidastuksia oleellisista kohtauksista siten, että ehtii pysähtyä hetkeen: henkilön ilmeisiin, liikkeisiin ja kokemukseen.

Sekin on kovin muodikasta, että ns. vakavan kirjallisuuden juonijujuna on rikos. Näin on ollut tänä vuonna useassa järkäleessä, esimerkiksi Tiklissä, Valontuojissa, Harry Quepertin tapauksessa sekä romaanissa Kolme sisarta ja yksi kertoja. Ikään kuin jännäritempoon kätkettäisiin se, että kirjalla on muutakin sanottavaa kuin jouheva juoni. Näkemiin taivaassa on erittäin viihdyttävä, mutta siinä on myös muita tasoja. Uskon, että kirjailija haluaa pysäyttää minut nuorten sotauhrien joukkohautojen ääreen, miettimään miljoonia katkenneita ja vammautuneita elämiä. Lisäksi hän ansiokkaasti pakottaa moninaiseen moraalitutkiskeluun.

Hyvä lukija, toivottavasti kiertelyni ja kaarteluni kirjan kanssa ei turhauta sinua. Olen olevinani kaikkitietävä lukija, mutta pihtaava sellainen. Jemmaan kirjan juonen ja jäynät. Siten toivon sinulle samanmoista odottamatonta lukuiloa, jonka itse sain.