Hanna Weselius: Alma!

Erinomaisten esikoisromaanien vuosi jatkuu. Kesän alussa innostuin Lempistä, kesällä viihdyin romaanien Käyttövehkeitä ja Kolme syytä elää seurassa, ja runoilijana tunnetun tekijän ensimmäinen romaani Akvarelleja Engelin kaupungista villitsi keväällä. Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun hienon voittoteoksen aika on nyt: Hanna Weseliuksen Alma! (WSOY 2016) kiilaa vuoden kirjakärkikastiin.

Pakko on asettaa Alma-romaani ja Alma-kissa peräkkäin.

Nimihenkilö on Alma Mahler. Lähestytäänpä aihetta näin: kun säveltäjämies kieltää Almaa säveltämästä, mitä on taiteilija taiteetta ja miten taiteilijoiden nainen nähdään (The Alma Problem)? Ei kannata odottaa, että romaani rakentaa Alma Mahlerista näköispatsasta. Alma välähtää hahmona, jonka miehinen putkinäkö on rajannut, ja sitä romaanissa revitään. Tarinoiden painopiste on nyky-Helsingissä, muutamassa hapuilevassa henkilössä, joihin Faru Alma Mahler Gropius Werfel saattaa säikein liittyä. Naisten ruumiillisuus on yksi säie. Romaani iskee napakalla feministisellä potkulla, ja se liikkuu vikkelään ajassa ja maailmassa.

Minä haluaisin pelastaa sinut [Alma] ja kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset, mutta haluanko minä osallistua hyökkäykseen, jossa kaikki joukot vyöryvät kaikkia vastaan? 

Alman kerronta leviää rihmastona, jossa persoonamuodosta toiseen siirtyminen käy yhtä luontevasti kuin orgaaninen solukko leviää. Kerronta välillä etääntyy, ääni vaihtuu kohteen mukaan, enkä ole aina kertojasta varma. Välillä kertojana on ”minä”, joka stalkkaa sinutellen Almaa ja parjaa sitä, mitä näkee. Kertoja ei vain havainnoi, hän tunkeutuu, ottaa tilan ja vetää lupaa kysymättä mukaansa siirtyen me-muotoon. Välillä hän sinkoaa hilpeitä hellittelysanoja. Usein hän turhautuu ja tuomitsee.

Sadan vuoden yli minun on helppo vihata sinun lehmämäisyyttäsi, Alma, mutta tässä ja nyt minä en osaa hahmottaa todellisia uhkia selvärajaisesti enkä vihata mitään puhtaalla liekillä. Tiedän että sinä näet asiat päin mäntyä, mutta en tiedä miten minä näkisin ne oikein. Mutta mikä minun ajassani on lehmämäisyyttä ja mikä kunnon toimintaa?

Tuota viimeisen kysymyksen vastausta romaanissa etsivät minäkertoja, muuan muu ja sivumääräisesti suurimman osan saava yksihuoltaja-taiteilija Aino, jonka mieltä möyrii identiteetti-, koti- ja ammattiasioiden ohella Nigeriassa kaapatut koulutytöt (voi, romaanin mieletön madrigaali-flashmob-kuvaus!). Sirpaleista saa koota Ainon tarinan – kuten muidenkin henkilöiden – eikä ehjäksi, tietynlaiseksi tai valmiiksi voi mitään olettaakaan. Sellainen on myös suhde aikaan, jota romaanissa käsitellään linjakkaan elastisesti.

Riemastun kerronnan röyhkeydestä. Tunnelma voi tuntua matalapaineiselta, mutta tapa esittää asiat pitää valppaana, varuillaan. Verbalisoidut havainnekuvat tilanteista ja henkilöistä ovat tarkkoja mutta huokoisia, mielikuvia herättäviä.

Voisin irrottaa tekstistä useita osuvia pätkiä, taitavia ilmaisukokonaisuuksia. Kirjan lukemisen jälkeen selailen ja seikkailen sivuilla epäloogisessa järjestyksessä ja siellä täällä pysähdyn pysäyttävään tapaan sivaltaa sanalla. Ja tämän siteerauksen olen pakotettu lainaamaan, sillä minuun se kolahti, ja siten koko romaani loksahti taas uuteen asentoon:

Ei tämä koko juttu voi olla mikään tragedia, ajatteli Aino. Tragediassa henkilöt kasvavat ja viisastuvat. Tässä tarinassa kukaan ei viisastu eikä kuole. Kaikki jäävät tänne poukkoilemaan aivan kuten tähänkin asti kunnes lopulta katoavat. Vaikka mikään tarinassa ei viittaa siihen, niin tämän on pakko olla komedia.

Pidän tekstin irtonaisesta leijailusta, kireydestä, vimmasta, harhailusta, rakkaudellisuuden ja ironian pilkahduksista. Selkeän juoniromaanin ystävää Alma! saattaa arveluttaa, mutta verbaalista kaleidoskoopista kiinnostuneita kehotan suuntaamaan silmät Alman! särmiin, sillä niistä näkee

– – jotain mitä voisi käyttää osana isoa tarinaa, jonkin liikkeen joka oli alkamassa, jotain mitä ehkä kohta oli tapahtumassa. Sellaisia asioita valokuvaajat jahtaavat, eivät suinkaan asioita jotka tapahtuvat vaan asioita jotka voisivat tai olisivat voineet tapahtua.

– –

Hanna Weselius
Alma! Romaani
WSOY 2016
205 sivua.
Ostin kirjan.