Johan Ludvig Engel piirsi Suomen uuden pääkaupungin näyttämään tsaarin valtaan sopivalta hallintopaikalta. Jukka Viikilän romaanissa Helsinki muotoutuu arkkitehden mielessä ja mielestä. Fiktio saa muotonsa päiväkirjana vuosilta 1816 – 1840: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).
Tämä kaupunki ei ole kasvanut tästä maasta, vaikka sen kiveä onkin, tämä on kasvanut ikävästä, mutta ei niin kuin paras runo vaan niin kuin tukkimiehenkirjoitus vankikopin seinään.
Heti alkuun käy ilmi Engelin raskas muutto työn perässä pimeään ja tuuliseen maailman kylmäkellariin, Helsinkiin. Huolia lisäävät talous- ja uranäkymät, vaimon Berliinin-kaipuu ja Emilie-tyttären sairaus. Engel näyttäytyy hillittynä, hallittuna miehenä, joka muilta peittää muut tunteet kuin omanarvontunnon ja kunnianhimon.
Tämä romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisen julkiseksi: Engelin mielensisäiset hajamietteet tulevat liki, tekevät ymmärrettäviksi päiväkirjakirjoittajan elämäntunnon. Yksinäisyys ja erillisyys saavat verbaalin muodon samalla kun kaupunki saa autiot aukiot sekä hallitut ruutuasemakaavat ja julkisivut.
Akvarelleilla tarkoitetaan maalauksia, joissa vesiohenteinen väri kuultaa ja teokseen jää maalaamattomia alueita. Romaanin verbaalisti kuultavat kuvauspinnat ovat valikoituja mielentilavaikutelmia, pääosin ne on laveerattu pimeän ajan päivinä tummin värein. Tekstiakvarelliin kuuluvat oleellisesti maalaamattomat kohdat – päivät ja asiat, joista ei kerrota.
Kirjauksien sisältöä ei voi ennakoida, ja aihe- ja sävyvaihtelut yllättävät, vaikka raskasmielisyys väijyy. Miksi Engel kirjoittaa päiväkirjaa? Yhtenä syynä on Emilie-tytär, jolle merkinnät on tarkoitettu. Päiväkirjassa on sanoja, joita ei ole voinut sanoa tai ole ketään, jolle sanoa.
Yöpäiväkirja, käänteinen päiväkirja, ajatuksia vailla yleisempää merkitystä. Surua vailla yleisempää merkitystä. Suunnatonta halua suudella lapsen paljasta selkää.
Viikilä on runoilija, jonka proosavirke on tiivis ja sisällöltään tiheä. Luen hitaasti, haluan pysähtyä mielikuviin ja tunnelmiin. Kokemustani vahvistaa kirjan viime sivun lause: ”Älä kiirehdi tai odota jotakin tapahtuvaksi.” Iloitsen, ettei tyyli perustu sanahelinään, vaan tarkkaan, valikoivaan ilmaisuun, joka laventaa lauseita sanojaan suuremmiksi.
Lukemisen jälkeen Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjan sivut repsottavat; kulmataitokset muistuttavat hienoista kielikiteytymistä. Huomaan yhä uudestaan palaavani tekstiin, selaan ja silmäilen, en päästä irti. Olen lukenut romaanin, joka vaivaa, tekee levottomaksi, herättää ihailua.
Kirjan jäljiltä näen akvarelleja: Engel puutarhassaan, Senaatintorin rakennustyömaalla, yksin oopperan aitossa tai Kauppatorin laidalla. Sen sijaan vermeeriläisinä laatukuvina katson vaimoa ikkunan edessä talven kalvakassa valossa lukemassa uutiskirjettä Berliinistä tai tytärtä öljylampun läikkeessä uppoutuen (isän inhoamaan) romaaniin.
Yksityiskohta kannesta, kannen suunnittelu Jenni Noponen.
Sivelen kirjan kantta, joka puhuu samaa kieltä sisällön kanssa: rajattu siluetti pääkohteestaan, ympärillä tyhjää tilaa, läpäisevät akvarelliväriläikät ja jämptit rakennuspiirustukset. Sitten taas silmäilen sisältöä. Kieli on ainutlaatuinen rakennelma, ja niin ovat myös kaupunki ja ihmiset.
Siihen totesin, että kaupungin rakentaja luottaa aina siihen, että osan kaduista ihmiset kulkevat ajatuksissaan, eivätkä koskaan kirkkaasti hahmota kaupungin kokonaisuutta, jossakin aina puretaan jotakin tai rakennetaan. Siis heidän muistissaan ja mielessään, joka on tosiasiallisesti se paikka mihin kaupunki rakennetaan.
– – –
Jukka Viikilä
Akvarelleja Engelin kaupungista
kannen suunnittelu Jenni Noponen
Gummerus 2016
romaani
213 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 