Minna Rytisalo: Lempi

Näin käy, kun tarinaan imeytyy: Ensinnäkin romaani on pakko lukea yhdeltä istumalta. Toisekseen vahva tunnelma tunkee uneeni, jossa kirjan henkilöt jatkavat elämäänsä. Eli Minna Rytisalo on kirjoittanut vaikuttavan esikoisromaanin Lempi (Gummerus 2016).

Ihastun fiktioon, joka jatkuu kirjan päätyttyä. Viimeisen virkkeen jälkeen alkaa uusi tarina, se, jota täydennän annettujen viitteiden varassa, punnitsen sitä, mitä ei romaanissa suoraan sanota tai ei lainkaan kuvata. Punon henkilöille menneisyyden ja tulevaisuuden, ja kehoani jomottavat tunteet, joiden kanssa kirjan henkilöt ovat joutuneet elämään loppuelämänsä.

Lempi kertoo monenlaisista rakkaussuhteista. Mikään niistä ei ole sellainen kuin aluksi voi näyttää: nuori antautuva rakkaus, viaton ihastus, myötäilevä sisarrakkaus, jännittävä sotaromanssi, vilpitön rakkaus lapsiin ja käytännöllinen sitoutuminen. Kerronta ottaa niskalenkin oletuksista, selättää odottamattomasti.

Romaanin juju on siinä, että eläväinen, nuori nainen, Lempi, on kerronnan keskiössä. Hänestä kerrotaan ja siinä sivussa paljon muusta. Lisäksi hänelle kerrotaan, vaikka hän ei ole läsnä. Ja nyt tapahtuu kummia: pääsääntöisesti kavahdan, kun fiktiossa sinutellaan, kohdistetaan kerronta jollekin näkymättömälle. Nyt se toimii.

Lempin oma ääni ei kuulu, vaan hänet kuullaan ja nähdään ristiriitaisesti. Se on lukijan etuoikeus. Lempistä saatu kuva välkähtelee synkän mustasta hohtavan valkoiseen. Lisäksi monesta suunnasta asetetut spottivalot valaisevat tarinaa ja kaikkia henkilöitä varjoja vaihdellen. Kukaan ei ole ehjä eikä yksiulotteinen.

Ole hyvä, esittelen romaanin kolme omaäänistä kertojaa, henkilöiden omin sanoin.

Viljami:

Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. Käteni tärisevät, nyrkkini sisällä on sammalta ja sieluni sisällä vapinaa, onttoutta joka ei täyty enää milloinkaan, kumisee vain ja käy kipeää. – – Sinä opetit minulle yhdessä kesässä niin paljon, yhdessä opettelimme, ja jonkun muun sanomana se kuulostaisi leuhkimiselta mutta ei se ole, kun sen sanoo kaiken menettänyt mies: minä osasin antaa sinulle kaiken sen mitä itsekin sain.

Elli:

Minunlaiseni jäävät aina varjoon. Valo ei yllä meihin, nurkkaan eikä pimeään, eikä sieltä sisäkehältä näe, että yhtä kokonaisia mekin olemme. – – Voi kuinka sinua vihasin, vaikka alussa hetken yritin muuta. Koetin tuntea toisin, olla kiitollinenkin. Olisit sievempi jos hymyilisit, sinä sanoit. 

Sisko:

Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisältä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

– – Minä en koskaan aiemmin halunnut, että mitään näistä jäisi kenenkään luettavaksi, mutta sinua olen kantanut aina mukanani, sinulle olen puhunut aina.

Ja nyt, hyvä lukijani, pyrin kaikin tavoin kuittaamaan lukukokemukseni kieli keskellä suuta, jotten pilaisi sinulta Lempin arvoituksia.

Romaanin rakenne on hieno. Prologi läimäyttää jännitteisen tilanteen päin näköä, käännekohdan, jonka täysi merkitys ratkeaa vasta lopussa.  Lisäksi alun niukat kirjeet paljastavat pari faktaa. Jo lähtölaukauksen kieli ja kerronta virittävät odottamaan, että jotain erikoista on ilmassa, jokin väreilevä pelko ja toivo.

Ensin äänessä on Lempin mies, parikymppinen Viljami paluumatkalla sotilassairaalasta kesällä 1945 kotitalolleen, joka on säilynyt Lapin sodasta palamatta. Seuraavaksi kertoo Viljamin ja Lempin aputyttö Elli, ja lopuksi vuosikymmeniä myöhemmin menneitä antautuu muistelemaan Lempin sisar, jo ikääntynyt leidi. Kolme peräkkäistä kerrontavuoroa käy lukijan päässä vuoropuhelua antaen ristikkäisiä selityksiä, tarjoten yllätyksiä ja lisäten kysymyksiä henkilöiden vaiheista.

Onnistunut oivallus on se, että kertomisen tapahtuma-ajat poikkeavat toisistaan. Pidän siitä, että Siskon osuus päättää romaanin. Hänessä on jäyhää jälkiviisautta: tiukasti tilittävä hahmo tarjoaa liukuvan ja pitkän aikaperspektiivin tarinaan. Hän saa myös kunnian tuoda tarinaan omia aineksia ja selityksiä.

Tunnustan, että alussa hieman vieroksuin lemmensairaan Viljamin voivottelua, mutta ymmärrän sen koko traagisuuden vasta luettuani Ellin ja Siskon osuudet. Se on juuri taitavan rinnakkaiskerronnan ansiota: asiat avautuvat vähitellen ja näyttävät kasvojen toisesta puolesta arvaamattomia osia tai vahvistavat epäilyjä. Katkeroituneen Ellin välivalitusvirsi on sekin tarpeellinen –  korventava syrjästäkatsojan tarina, silti tapahtumien kulminaatio.

En meinaa malttaa lopettaa vatvontaani Lempistä. Kun mietin kirjaa, putkahtaa koko ajan mieleeni kerrontaan liittyviä ratkaisuja tai kielen ja kuvauksen osuvia, kauniita kohtia. Lapin luonto myötäilee, aika tuntuu vahvana. Lapin sodan saksalaiskaudesta näkyy siivu ja romansseista kääntöpuolet. Ja iloitsen, että Rytisalolla on oma tyylinsä – ei ole esimerkiksi tarvetta kaveerata Katja Ketun ronskia lappilausuntaa (ei siinäkään mitään vikaa ole, mutta se on Kettua).

Tiivistän: Lempi lumosi.

– – –
Minna Rytisalo
Lempi
Gummerus 2016
romaani
234 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, kirja julkaistaan 30/2016.

En ole uskaltautunut muiden lukijoiden kokemukseen vielä kurkistaa, mutta tiedän, että juttuja on jo ilmestynyt, ainakin julkaisijoita ovat Kaikki päivät tulevat, Kirjojen keskellä, Lumiomena ja Sinisen linnan kirjasto.