Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017) vie perheiden ja yksilöiden mikromaailmoihin. Ehkä niissä jotain loppuu, ehkä ei, ainakin muuttuu. Kummallisen taian Philip Teir tekstiinsä saa, vaikkei varsinaisesti tapahdu erityisen erikoista.
Helsinkiläisperhe viettää koko kesän Pietarsaaren lähellä. Rähjäinen talo on vettynyt käyttämättömänä sitten 1980-luvun, jolloin perheen kirjailijaäiti Julia vietti siellä lapsuudenkesiä. Jätetty talo, jonka putkistoissa löyhkää ja kellarissa odottaa vedenpaisumus, kuvastaa perheen tilaa, ehkä jopa koko maailman.
Julia yrittää saada kolmatta romaaniaan käyntiin. Erik hautoo itsekseen irtisanomisilmoitusta, jonka sai loman alussa mutta josta hän ei perheelleen kerro. Kolmetoista täyttävä Alice ja kymmenvuotias Anton poukkoilevat vieraassa maalaisympäristössä. Porukkaan liittyy Erikin veli, irrallinen Anders, joka tutustuu naapurin salaperäiseen Katiin. Naapuristossa hörhöilee myös Julian lapsuudenystävä Marika perheineen. Marikan mies Chris on protohihhuli Aniara-ympäristötuholiikkeineen, ja pariskunnan teinipoika Leo lyöttäytyy Alicen seuraan.
Miksi selitän tuon kaiken? Ehkä siksi, että romaani kertoo yksilöistä perheissä. Henkilöiden asemointi muihin tuntuu tärkeältä, vaikka jokainen möyrii erillisenä oman henkilökohtaisen kehityksensä nivelvaiheessa. Nämä ”maailmanloput” voi joskus tajuta vasta aikojen päästä.
Romaanin alakulotunnelma ja sisäiset tapahtumat ulkoisen tapahtumattomuuden sisällä kiehtovat. Juonen esittelyn koen järjettömäksi, sillä kesäpäivien kulku on vain pakollinen pinta sille, mitä tapahtuu pinnan alla. Ja pinnanalaiseen sopii juhannusyön juhlinnassa siteerattu T.S. Elliotin The Hollow Men:
”Olemme ontot miehet, olemme täytetyt miehet, yhteen nojaten, päät täynnä olkia. Voi! Kuivuneet äänemme, kun yhdessä kuiskaamme, ovat heikot ja tarkoituksettomat, kuin tuuli kuivassa ruohossa, tai rottien askeleet lasin siruilla kuivassa kellarissamme.”
Houkutus on suuri märehtiä kutakin henkilöä. Toivon eksyväni johonkin lukupiiriin, jossa saan joukon jatkona vatvoa romaanin aikuisia ja lapsia. Tähän siirrän vain pääajatukseni vanhemmuudesta, jota pidän yhtenä romaanin oleellisista teemoista.
Osoittelemattoman koskettavasti romaanissa kerrotaan lapsista, jotka vielä tarvitsevat vanhempiaan mutta joiden vanhemmat luottavat lasten itsekseen pärjäämiseen. Vanhemmat kuvittelevat lasten nauttivan vapaudesta mutta silti päättävät lasten puolesta, mitä he olettavat lasten haluavan. Lapsille ja aikuisille on yhtä mahdotonta selvittää toisiltaan, mitä he ajattelevat ja tuntevat.
Kiinnostavasti romaanin lopussa näkyy, miten sukupolvien toimintamallit vaikuttavat. Etenkin se välittyy Julian ja Marikan kautta. Toiselle tulee yllätyksenä oman lapsuuden kulissintakaiset tapahtumat, toinen huomaa toistavansa perittyä kaavaa.
Oman juttunsa väärti olisi romaanin pessimistinen maailmannäkemys. Tuho odottaa ennemmin tai myöhemmin. (Luonnon)katastrofin vääjäämättömyys tunnustetaan, ja siihen reagoidaan perustaen lahko, reppureissaillen tai satunnaisesti roskia lajitellen – mutta aina itsekkäästi. Yhteiskuntaluokat ovat toisaalta sekoittuneet, toisaalta eivät, mutta mikään ei ole enää varmaa, ei esimerkiksi akateemisesti koulutettujen työnsaanti.
Toisaalta Teir jatkaa samoilla linjoilla kuin esikoisromaanissaan Talvisota. Avioliittoromaani, eli porvariston hillitty charmi ja siihen liittyvät melko tavanomaiset kuprut välittyvät varmoin tyyli- ja kerrontakeinoin. Jollain tavoin Teir tuo mieleeni brittikertojat, jotka kauhovat henkilöiden sisuksia tekstin pintaan.
En ihmettele, jos jotkut ihmettelevät romaania lukiessaan, miksi kaikki tämä, miksi tämä näin loppuu tai miksei tämä jo lopu. Minua Tällä tavalla maailma loppuu hiertää hyvällä tavalla: sen tunnelma vangitsee määrittelemättömästi.
P.S. Romaaninimet ovat tätänykyä tällaisia, ainakin kevätakudella on voinut kulkea kaaren Mistä maailmat alkavat – Tällä tavalla maailma loppuu.
– –
Philip Teir
Tällä tavalla maailma loppuu
käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2017
romaani
287 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita bloggaajia: Jorma Melleri ja Kirja hyllyssä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Kiva kun otit esiin tuon talon ja sen, kuinka sen vettynyttä kellaria voi pitää symbolina sille, kuinka perhe voi. Minua miellytti tässä kirjassa juuri se, kuinka melkein kaiken voi lukea symbolina kaikelle muulle, tämä on kuin spiraali jossa aiheet kertautuu ja muuntuu. Silti kaikki keskittyy koko ajan samaan aiheeseen, kaiken jähmettymisen totuttuun, kohteliaaseen, häiriöttömään.
Ja toden totta tämä olisi loistava lukupiirikirja, pidän mielessä!
Tavallaan simppeli, vaan ei kuitenkaan. Se kiehtoo.
Tuija, mä taisin olla nyt juuri tuollainen lukija, joka kysyi, että miksi kaikki tämä. Vähän ehkä nyt jo nolottaakin oma suoraviivainen lukutapani ja symboleihin havahtumattomuuteni, mutta jotenkin en saanut tästä yhtään kiinni. Rakastin Talvisotaa ja odotin ehkä sitten liikaa sellaista samanlaista ja tämä olikin jotenkin paljon… en tiedä… hiljaisempi, hetkellisempi, hahmottumattomampi. Ilahdun kuitenkin siitä, että selvästi moni bloggaaja(kin) on tästä pitänyt, joten kirja ei varmasti ole huono – minä en nyt vain ollut tälle oikea lukija.
Ja joskus voi olla, ettei lukutilanne ole otollinen. H-adjektiivisi ovat osuvia, kirjaa hyvin luonnehtivia. Minä mielistyin siihen, että kuvaus keskittyy lopun alkuun, juuri sen hahmottomuuteen.