Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vakka ei nähnyt sitä.

Aloitan Joel Haahtelan romaanin Mistä maailmat alkavat (Otava 2017). Päälleni laskeutuu merkillinen rauha. Olen kuin lumilinnassa vällyihin kääriytyneenä: ulkopuoliset äänet vaimenevat, tunnen olevani suojassa, vaikka tiedän kylmän ja arvaamattoman maailman meluavan ulkopuolella. Haahtela loihtii tällaisen aisteja terävöittävän kirjallisen turvapaikan.


Lumilinna-vertaukseni ei ole vahinko, sillä lumi on Haahtelan tässäkin romaanissa ydinkuvastoa, lumi ja tähdet. Edellinen romaani Tähtikirkas, lumivalkea jo nimenä todistaa keskeiskielikuvista. Mistä maailmat alkavat on edeltävän romaanin veljesteos: niitä yhdistää yksi kummassakin romaanissa vilahtava henkilö; samoin taidepainotteisuus, politiikan vaikutus elämäntapahtumiin, yksinäisyyden tunnot ja ihmisen osan tarkastelu. Uutuus ei ole eettisesti niin vavahduttava kuin edeltäjänsä, mutta vakaasti ollaan vaatimattomasti elävien asialla.

Romaanin päähenkilöön Visaan pääsen tutustumaan 1950-luvun loppupuolelta 2000-luvun alkuun. Visa syttyy maalaustaiteeseen koulupoikana, ja hänen taiteilijuutensa kehitystä tarkastellaan siinä kuin ihmissuhteitakin. Olen otettu siitä, että päähenkilö on artistisuudestaan huolimatta tavallaan tavallinen, jopa viattomaksi mainittu. Mitään ulkoisesti hätkähdyttävää hän ei tee, vaan draama kumpuaa sisältä, luovuuden löydöksistä ja kohtaamisien tunnelmista.

Haahtela kumartaa kunnollisuudelle ja vilpittömyydelle. Pojan ja äidin suhteen harmonia viehättää, ja hetket, joina poika näkee äitinsä äitiyden ohi, tallentuvat liikuttavasti. Sekä tärkeän ystävyyden että rakkauden sävyvaihtelut ilmaistaan tyylikkäästi. Suhteita ei levitellä eikä selvitellä, mutta kyllä ne kaihertavat. Ihmissuhteissa on jotain varovaista – tunneainesta, jota ei sanotuksia saa. Ohimenevät hetket ovat merkityksellisiä.

Yksi ydinkokemus on Visan käynti Italian-opintovuosinaan Morandin luona. Se säväyttää minua siksikin, että teininä hankin jostain postikorttijäljennöksiä ajan pysäyttävistä Morandin asetelmamaalauksista. (Muutenkin jaan Visan  kuvataidesuosikit lukuunottamatta Rubensia.) Romaanissa näen iltalialaismodernistin taulut aitoina Visan silmin ja kuulen niistä hänen äänellään.

Visa kuunteli ja ajatteli, että se kaikki kuulosti ihmeelliseltä: että Morandille riitti yksi kaupunki, yksi katu ja yksi huone, ja sielläkin samat aiheet; ettei hän koko elämänsä aikana saanut tarpeekseen muutamasta väristä ja niiden sävyistä, pienestä tilasta ja päivänvalosta. Tarkoittiko se, Visa mietti, että taiteilijan sisin oli hyvin yksinkertainen vai sitä, että se oli poikkeuksellisen monimutkainen?

Sitaatin lopun paradoksisuus on romaanissa tyypillinen ajatuskulku. Hiljaisuus, hienovireisyys ja hienotunteisuus eivät tarkoita, etteikö muuta olisi.

Tässä taiteilijaromaanissa luovaa työtä kuvataan sekä ajatuksina että tekoina, ja romaanissa on useita hienoja verbalisointeja Visan maalausprosessista ja seikoista, joista teokset kehittyvät. Oman ilmaisun ja ideoiden tavoittamisen riemu välittyy, ja niin myös se, miten monet asiat vaikuttavat taulun katsojan teosarvioihin.
mista-maailamt-alkavat

Teksti etenee kronologisesti, ja loppua kohti loikat vuosista seuraaviin pitenevät. Rakenne ei tuota yllätyksiä, ja Haahtelaa lukeneille on tuttua se, että proosasta erottuu runovaikutteinen kielikerros, jossa symbolit ja mielikuvat leijailevat hennonherkkiin tunnelmiin. Paikoitellen helskyttely lähenee vaarallisesti jo sievistelyä. Tunnistan sen lukulumilinnassani: jännitän, ettei vain koreilusta seuraa hapenpuutetta. Onnekseni ohimenevien hengenahdistushetkien jälkeen uskon tarinan pysyvän hengissä. Ja niin Mistä maailmat alkavat tuo lähelleni yhden taiteilijaelämän, maailmojen alkujen aistikokemukset ja pienin paloin rakentuvan ihmisen.

Hän oli syntynyt tähän maailmaan ja hänelle oli annettu elämä. Hän keräsi matkan varrelta mitä löysi, kokosi sitä itseensä. Hän etsi kaikkea minkä tunsi omakseen, kokosi maailmalle hajonnutta palapeliä. Koskaan ei tiennyt mistä seuraava pala löytyisi, mutta jokaisen palan myötä hän koki riemua, tunsi kuinka se loksahti paikalleen, löysi pienen ja tärkeän paikkansa hänen sisältään.

– –
Joel Haahtela
Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
taiteilijaromaani
301 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Tunnistan romaanissa hengenheimolaisuutta Pauliina Vanhatalon hienoon taiteilijaromaaniin Pitkä valotusaika, vaikka tunnelma ja henkilöiden kohtalot ovatkin toiset.

Advertisements

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

13 responses to “Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

  1. Tämä on omallakin lukulistallani, kun ajattelin että pitkästä aikaa voisi taas lukea Haahtelaa. Kaiketi suhteellisen Haahtelalle tyypillinen teos on kyseessä.

    • Noin sanoisin, että kirjailijan perustyyliä on. Kaunista tekstiä, ihmistä arvostavaa. Pidän tällaisista elämänkulun kuvauksista. Jotkut ”haahtelat” eivät ole minuun niin iskeneet, mutta Tähtikirkas, lumivalkoinen kolahti kovaa, vaikutti etenkin sen eettinen tinkimättömyys.

  2. Odotan kovasti pääseväni lukemaan tämän. Onneksi kävin tarkistamassa varaustilanteen kirjastosta, vaikka olin varma, että olin varannut. Mutta en ollutkaan!

    No, nyt olen.

  3. Hieno kirjoitus hienosta kirjasta! Ja samat sanat tuohon Tammis-juttuunkin.

    Sinänsä älytöntä, että kahden pitkäaikaisen suosikkini kirjat ilmestyivät samalla viikolla, mutta onneksi eivät sentään ehtineet kauppaan ihan samana päivänä ainakaan täällä Tampereella. Ostin Haahtelan viime viikon maanantaina, nautiskelin alkupuoliskon ilta-annoksina ja loput lauantaina aamupäivällä. Sitten hain ensiapua kirjan herättämään taiteen nälkään valokuvanäyttelystä, kotimatkalla kävin ostamassa Tammisen, luin sen yhdeltä istumalta ja vielä sunnuntaina uudestaan. Taitaa olla melkoinen kirjavuosi tulossa ainakin alun perusteella!

    • Älä muuta sano: aloituskaksikko lupaa hyvää koko kirjavuodelle.

      Minäkin ahmaisin Tammisen jo kahdesti. Ja laillasi fiilistelin Haahtelaa. Kun olin lukenut kirjan, kävin Ateneumissa: tuijottelin kokoelmien ainoaa van Goghia Visa mielessä, bongailin Visan ”aikalaisten” töitä ja tutkin yhtä Chagallia Visan kaverin muistoksi jne.

      Ja Pekka, kiitos kiitoksistasi.

  4. Kuten arvaat, aion lukea tämän. En ole vielä hankkinut kirjaa: pyrin ostamaan suosikkieni teokset ja nykyisin haluan lukea ne vielä mahdollisimman otolliseen aikaan. Siksi aion tätäkin säästellä. Joskus tosin käy niin, etteivät odotukset täyty. Mieleeni tulee niinkin erilainen kirjailija kuin John Irving, jonka tuoreinta aloin lukea miltei juhlallisissa tunnelmissa, mutta lukukokemus oli kaikkea muuta…

    No, Haahtelan kohdalla käy tuskin samoin. Mielenkiintoista, että vertaat tätä Pauliina Vanhatalon romaaniin, josta löysin paljon hyvää, mutta jolle en lämmennyt. Luulen, että Haahtelan uusin on paremminkin heiniäni, mutta saa nähdä.

    • Katja, odotan, mitä ajatuksia uusi Haahtelan romaani sinussa herättää. On aina kutkuttavaa lukea suosikkikirjailijan kirja: melkein jännittää ja ainakin toivoo, että kirja on onnistunut. Oma vireystila kyllä vaikuttaa paljon lukukokemukseen.

  5. ritvamirjamisuhonen@gmail.com

    ”Suustaan nainen ryhtyi puhaltelemaan pehmeitä ässiä, jotka leijailivat porraskäytävään kuin talven keskelle eksyneet perhoset.” Ensimmäiset 70 sivua luin ihania kielikuvia hamuten ja kielen runollisuuteen ja tarinan kuljetukseen sukeltaen.
    Lopullisesti kerronta hajosi ja alkoi selittää sadan ensimmäisen sivun jälkeen ja osa tekstistä oli jopa pitkästyttävää.j Missä oli tämänkin kirjan kustannustoimittaja?

    • En aivan samaa mieltä ole hajoamisesta. Kyllä fokus kuitenkin piti. Loppuosassa minua miellytti osoittelemattomuus, esimerkiksi yhteiskunnallisen muutoksen vaikutus Visaan. Uomasin, että minua painoivat suuret odotukset edellisen romaanin huikaisutykästymisen vuoksi.

      • ritvamirjamisuhonen@gmail.com

        Tilasin juuri Haahtelan edellisen romaanin Tähtikirkas, lumivalkoinen ja yritän olla odottamatta mahdottomia.
        Nyt pääsen vihdoinkin Seilin saarelle. Saas nähdä, pääsenkö sieltä pois.

      • Seilillä todellakin on sellainen maine, että sinne jäädään 😁.

  6. ritvamirjamisuhonen@gmail.com

    ”Suustaan nainen ryhtyi puhaltelemaan pehmeitä ässiä, jotka leijailivat porraskäytävään kuin talven keskelle eksyneet perhoset.” Ensimmäiset 70 sivua luin ihania kielikuvia hamuten ja kielen runollisuuteen ja tarinan kuljetukseen sukeltaen.
    Lopullisesti kerronta hajosi ja alkoi selittää sadan ensimmäisen sivun jälkeen ja osa tekstistä oli jopa pitkästyttävää.
    Missä oli tämänkin kirjan kustannustoimittaja?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s