Illan esitys
Macbethin kumpikin esityspuolisko alkaa ninahagentyyppisen punkahtavalla musisoinnilla: nummien noidat laulavat revitellen usvan leijuessa. Tämähän tutajaa tehokkaasti, ajattelen. Kilttiasuinen soittajapoika taitaa soittimen kuin soittimen. Se ihastuttaa. Myös esityksen ulkoasu kiinnostaa. Videoavusteisessa näyttämökuvassa on hyviä hetkiä. Lavastus on modernia läpinäkyvää luksusta, lasia ja ohutta terästä. Sen lisäksi puvustus viittaa nykyaikaan, samoin se, että kännykkä toimii herätyskellona.
Kansallisteatterin Macbethissa juonitellaan skottilaisessa linnassa tai sitten ei: temutaan missä tahansa vallan linnakkeessa. Sitä ei anneta oivaltaa vaan välillä vyörytetään videoseinillä nykyajan diktaattoreiden kuvia ja ääniä tai luonnon tuhoa. Tässä saattaa piillä näytelmän ongelma: esitys ei luota silkkaan Shakespeareen vaan kurottelee jotain muuta – ja tipahtaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö klassikoita saisi modernisoida.
Koen esitysdynamiikan tasapainottomaksi. Vallanhalun ja itsekkyyden ajaton tuhovoima kyllä korostuu, mutta silti se tuntuu oudon ulkokohtaiselta. Viivyttelyltä vaikuttavat siirtymät, portaissa ravaamiset, juoksut ympäri lavaa. Macbethin pariskunta näyttää ja kuulostaa hyvältä mutten käynnisty heidän polttoaineestaan. Näytelmän hahmot sinkoilevat erillisinä planeettoina muodostamatta aurinkokuntaa – tämä tietysti sopii näytelmän sanomaan, mutta kadotan sen. Näytelmän loppukohtaus nolottaa. Tiivistän teatteritunnelmani näin: koin joitain hienoja näyttämökuvahetkiä mutta haparoin hajanaisuudessa ja kyllästyin pitkitykseen.
Katso esitysfaktat Kansallisteatterin sivuilta.
Illan pohjustus
Ennen illan Macbeth-esitystä kuulin dramaturgi Eva Buchwaldilta, että esityksessä ei käytetä uutta Matti Rossin Macbeth-käännöstä, vaan Buchwald ja ohjaaja Janne Reinikainen ovat suomentaneet ja sovittaneet tekstin. Noitakohtauksissa haluttiin käyttää Cajanderin runollista käännöstä. Lisäksi tilattiin Antti Nyleniltä tätä päivää kommentoivaa tekstiä, koska myös Shakespearen aikana näytelmissä käytettiin omaan aikaan kytkettyjä kohtia. Produktioon haluttiin myös tiettyjä alkutekstin sävyjä kuten alkusointuja, toisaalta kieleen haettiin myös nykykieleen sopivaa sanastoa.
Tällaisia erittäin kiinnostavia yksityiskohtia sain kuunnella Kansallisteatterin ullakkohuoneessa Bloggariklubilla, jossa Eva Buchwaldin lisäksi oli keskustelemassa kolme muuta Shakespeare-fania. Paraikaa Kansallisteatterissa esitetään toista kuningastragediaa, Richard III, ja sen ohjaaja Jussi Nikkilä kertoi Shakespeare-suhteestaan. Richard III -esityksessä käytetään Rossin käännöstä, jossa Nikkilän mukaan on kohottavaa kieltä, kielen pitkiä kaaria. Nikkilä on lukenut koko suomennossarjan, jonka tekijöistä oli illan tapaamisessa läsnä toimittamiseen WSOY:ssä osalistunut Shakespeare-bändäri Saara Pääkkönen sekä kustannustoimittaja ja Shakespeare-lukupiirin ylläpitäjä Alice Martin. Shakespearen 38 näytelmän käännösurakka valmistui 2013, kesti 10 vuotta, mukana oli 12 kääntäjää. (Kuvassa vasemmalta lähtien Pääkkönen, Martin ja Nikkilä.)
Shakespeare-sarjan tekijät kertoivat, miten käännösten tavoite on ollut tarkkuus, pyrkimys siihen, että käännöksissä on kaikki ehtaa Shakespearea ja alaviittein selvitetään nykylukijalle vieraita kulttuurikonteksteja. Käännökset eivät perustu mihinkään muuhun kuin Shakespeareen, ei esimerkiksi aiempiin käännöksiin. Pentametrimittaa ei ole kuitenkaan säilytetty kuin kahdessa näytelmäkäännöksessä.
Keskustelijat korostivat sitä, että Shakespearen draama kirjana ja esityksenä ovat eri asioita, niiden lähtökohdat ovat tyystin eri: kirja on kirjallisuutta, esityksen painotukset ovat toiset. Yhteistä on se, että mestarin teksteistä irtoaa joka aikaan ammennettavaa, sillä Shakespearen ihmiskuvan näkemyksellisyys ei kulu.
Allekirjoitan edellisen. Luin viime vuonna Shakespearen 400-vuotisjuhlan hengessä kolme uussuomennosta: Romeon ja Julian, Kaksi nuorta veronalaista ja Juhannusyön unen. Olen vaikuttunut niiden kielen voimasta ja henkilökuvaterästä. Lisäksi viime kesänä näin Juhannusyön unen Kesäyön unena Suomenlinnassa. Macbethia en ehtinyt lukea ennen esitystä, mutta muistini pohjalta kaivelin edellistä teatterikokemustani Q-teatterista, jossa Elina Knihtilä temmelsi nimiosassa.
Vaikkei Kansallisteatterin Macbeth innostanut, innostuin muuten. Varasin kirjastosta Richard III -draaman ja selailen kalenteria lippuvarauksen vuoksi. Ja täten tilaan näyttämölle lisää Suurta S:ää. Ehkä sitä on tulossa. Kiitos illasta Bloggariklubille!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Hurjan hyvin luonnehdit tätä uutta Macbeth-sovitusta, jossa oli osin 😉 paljon hyvää, mutta jonka keskeisviesti katosi jonnekin.
Keskustelu Bloggariklubilla oli nautittavaa seurattavaa.
Joten kaikesta huolimatta voi sanoa, että hyvä oli olla mukana, ja Bloggariklubikeskustelun kuuntelu tosiaan inspiroi. Kiitos kommentistasi, Katja!
Kirjamessujen ohjaajahaastattelun jälkeen olin varma, että haluan nähdä tämän näytelmän, mutta nyt reissu pääkaupunkiin tätä varten ei enää innosta. Kovin harmi. Shakespearea ei liian usein kotimaan näyttämöillä näe.
Näin on, mutta älä lannistu, on toinen mahdollisuus: Richard II!