Jännittää lukea Jari Järvelän Metro-trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi 2016). Tottahan odotettavissa on jännäri, vaan eniten hermostuttaa, pysyykö yllä taso. Ensimmäinen osa Tyttö ja pommi jysähti kunnolla, eikä sen jatko Tyttö ja rotta vähentänyt vaikutusta: nyt on ilmestynyt omaperäistä piissiä genreen.
Metro on graffiteja maalaava nuori nainen, jonka rakastettu Rust kuolee yhtenä maalausyönä. Syypää on vartija, jota Metro sittemmin jahtaa, ja Metroa jahtaa sekä vartija että kriminaali raharikas, jonka taideaarteet Metro tuhoaa. Tämä on karkea tiivistys aiemmin tapahtuneesta. Kolmannessa osassa menneitä selitellään tarinan tuntevalle toistelevasti, mutta kirjaa itsenäisenä teoksena lukevalle se on luonnollisesti tarpeen. Tyttö ja seinä huipentuu Metron määrätietoiseen tuhoretkeen Kotkassa ja lähiympäristössä, joissa hengenvaarassa ovat Metron lisäksi harvat hänelle tärkeät henkilöt.
Pohjimmiltaan Tyttö ja seinä on rakkausromaani. Menetetty onni on polttoainetta kostolle, jota Metro jääräpäisesti jatkaa kuin viimeistä rakkaudentekoa. Rust ei Metron mielessä ruostu vaan hohtaa entistä kirkkaampana. Surulle ei ole tilaa, mutta katkeruus oikeuttaa vaikka mitä. Romaani näyttää graffitityylille uskollisesti, miten rakkaus ei kuole – ja minua haudantakainen rakkaudentunnustus vavahduttaa.
Karu, tiivis ja visuaalisesti vaikuttava teksti menee ihon alle. Kerronta on kurinalaista ja havainnollista, erityisesti Järvelän tyyliin natsaa ääripäiden yhdistäminen. Väkivalta räiskähtää rajuna, ruumiinosien rusahdukset kuulee ja ruhjeet näkee. Vendettatyyppisessä kujanjuoksussa on vauhtia, johon onnistuneesti limittyy iskevä dialogi, pitkälti piikikäs sanailu. Kuitenkin joukossa on hetkellisesti rujouden riisuvia kauneuden ja välittämisen hetkiä.
Tyttö ja seinä -romaanissa herätellään myös hilpeyttä. Metron ex-isäpuoli maalataan melkoiseksi originelliksi, ja vaikutelmaa tukevat herran asuinympäristö ja ajopelit. Kotkalaiset hobitit ovat hekin erikoista porukkaa. Lisäksi romaani sisältää pahimman painajaiseni, johon liittyy vettä ja umpio. Tarjolla on vieläkin pahempaa – se, kun on umpio ja sitä itseensä. Ei niistä sen enempää. Eikä yhdestä liian ihmeellisestä sattumasta.
Koko sarjan sydän ja sisus on Metro, jonka silmin kaikki nähdään, suulla kerrotaan, keholla koetaan. Muutamia muita viistoja vilkaisuja näkyy; jaan entisen isäpuolen Voltin havainnot, kaikella rakkaudella:
– Olen seurannut sun elämääsi nyt muutaman päivän, ja mun täytyy sanoa että sun koko elämäsi on hätätilanne. Sun pitäis tyttö hyvä rauhottua. Ettet makaa kohta sairaalassa äitis vieressä. Oikeassa hätätilanteessa. Sä olet yksi kävelevä katastrofi.
Metron älykäs selviytymistaistelu tekee vaikutuksen. Lapsesta lähtien hänen on pitänyt pärjätä itsekseen, koska huhaa-äiti on tempoillut omiaan ja isä jättänyt. Joukosta erottuvana Metro on oppinut pitämään puolensa ja olemaan alituiseen varuillaan. Usko ihmisiin on mennyt, mutta luovuttaminen ei ole Metron juttu.
Kukaan ei tekisi mun puolesta mitään. Mun pitää toimia itse. Se oli ainoa hyvä ohje, jonka mä olin osannut itselleni antaa elämässä.
Kuolema on vain ulospääsy. Eläminen on paljon vaikeampaa, se vaatii sinnikkyyttä, sitä että jaksaa nousta jokaisesta kuopasta, johon putoaa, ja jatkaa matkaa. Ja niitä kuoppia riittää.
Ruumiinvammoja ja kalmoja kertyy yksityistä oikeutta jakavan naisen matkalla. Minut asetetaan moraaliseen konfliktiin. Olen Metron puolella, toivon hänelle pelkkää hyvää, mutta miten voin hyväksyä hänen pyövelintoimensa? Metro ei hevillä paljasta, että säälimättömyys kirpaisee. Toisaalta hän on kuolemanvaarassa ja puolustaa itseään. Ehkä toivoisin enemmän Metron pohdintaa aiheesta, sillä kovaksikeitetyn tyylin vaarana on yksioikoistus. Kyllä Metro on houkuttelevan ristiriitainen hahmo, mutta kolmannessa osassa on melko selvät (hyvät,) pahat ja rumat. Länkkäriksikö tämä meni?
Olkoon sitten graffitilänkkäri, yksinäisen kostajan ratsastus kohti auringonlaskua wraittaajien paratiisiin. Tyttö ja seinä etenee jäntevästi ja tilannekehittelyt onnistuvat yllättämään. Lopun unenomaisuus ja rytminmuutos on tyylikäs tapa viedä juttu päätökseen. Mikä loppulause! Heilauttaa se. Ja Metro jättää jäljen, eikä vain kaupungintalon seinään. Epäilyksettä ihmetyttö-Metro pysyy kulumattomana tagina lempijännärihenkilöitteni kuvagalleriassa.
– – –
Jari Järvelä
Tyttö ja seinä
Tammi 2016
jännitysromaani
262 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Lähiaikoina ilmestyy postaus Ompulta, jonka kanssa aiempien osien suhteen meillä on ollut kahden hengen pop up -blogibändi, sellainen myöhempien aikojen Metro-tytöt.
P.S. Tuijata ylpeänä esittelee romaanin Tyttö ja seinä kansiliepeen:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Hei hienoo, olet kansiliepeessä. En huomannut tuota, kun otin heti kannet pois, ettei ne mene ryttyyn.
Julkaisin oman juttuni äsken. Nyt on ainakin meiän jutut hyvin erilaiset, eikä ole edes samoja lainauksia, kuten on monesti ollut. Sulla on niin hillittyä ja asiantuntevaa. Olet sä vaan cool. Julistinkin sut jo Myöhempien aikojen Metrotyttöjen aivoiksi. Minä olen basisti.
Se on sitten end station ja junasta ulos.
Hahhah. Ai hillitty? Hillittömästi täällä hihitän, kun ajattelen olevani lähinnä toisen viulun soittaja. Käväisen oitis Omppumaassa.
Voi apua.. Minulla on vielä Tyttö ja rotta lukematta, mutta tämä kolahti jo postiluukusta ja kiehtoo vallan hurjasti, koska itse asun Kouvolassa 😉 Mietin vetäisinkö mutkat suoraksi (hirveä kirja ruuhka) ja lukisin suoraan tämän. Jos sitä mennyttäkin kerran selitellään 🙂
Puolensa ja puolensa. Tässä viimeisessä Kouvolan arkkitehtuuria käsitellään kiinnostavasti, kun taas kakkososassa elellään paljon Berliinissä ja pohjustetaan loppuhuipennusta. Mutta uskon, että Tyttö ja seinä toimii myös sellaisenaan ja etenkin ensimmäisen osan kokeneelle.