Jari Järvelän tuotannon ensimmäinen dekkarityyppinen romaani Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on viritetty siten, että juoni- ja henkilökuvauspiuhat ehtivät kuumeta kunnolla ennen räjähdystä. Jotten enempää innostu kielikuvailemaan, menen asiaan.
Tässä on graffitin idea yksinkertaisuudessaan. Näkymättömät tekevät näkyvää. Graffiti on pommi, jonka sirpaleet leviävät ympäri kaupungin.
Lähiöstäni löytyy kirjan teemaa tukevaa aineistoa.
Juonena on kahden graffitinuoren rakkaus, toisen kuolema virka-intoisten vartijoiden takaa-ajosta johtuen sekä siitä sikiävä koston kierre. Graffitimaalareille vartijat ovat rottia ja rotille maalarit bakteereja.
– Tää on henkien taistelua, Raittila sanoi. – Niin kuin lätkäpeli. Peli ratkaistaan järjellä eikä tunteella. Puhe tunnevoimasta ja liekehtimisestä ja monumentumista on kuule ihan paskaa. Voittaja on se, joka päästää tunteensa vähiten valtaan. Älä päästä niitä sun reviirilles vaikka ne tunkeutuvat sun talosi reviirille, tän voittaa vain maltilla. Kärsivällisyydellä.
Edellä puhuu vartijoiden pomo, mutta saman voisi sanoa vastapuoli. Lukija pääsee seuraamaan kummastakin näkökulmasta uhria ja vaanijaa, ja nekin roolit vaihtuvat moneen kertaan. Ennakoimattomuutta romaaniin tuovat väärinkäsitykset ja petokset.
Kerronta koukuttaa ja houkuttaa ahmimaan, sillä graffitimaalarin ja vartijan mieleen poraava minäkerronta vie osin limittäin, osin peräkkäin tapahtumia eteenpäin. Kirjan henkilöt irtoavat paperista erityisen eläviksi, koska sekä Metro että Jere ovat monisyisiä hahmoja. Kertojien tunne- ja perhe-elämä herättävät empatiaa, ja kummankin tapa kertoa on sekä tunteeseen että älyyn vetoava. Vähitellen kierrosten lisääntyessä henkilöiden tummat sävyt mustenevat.
Dekkarikehys toimii toivotusti, sillä lukijana joutuu luku luvulta yhä enemmän jännittämään ja pelkäämään. Jännäriaineksien ohella kirja on psykologinen ja yhteiskunnallinen. Rakennemuutoskaupungin ihmiset yrittävät löytää elantoa ja oikeutusta olemassaololle, vaikka kiinnityskohdat ovat rajallisia ja elämän reititys on epäselvin merkein väylätty. Perhe vaikuttaa, perheettä karttelevalle rakastettu.
En tunne graffitialakulttuuria enkä sen slangia, en myöskään turva-alaa. Järvelän kuvaus niistä on ainakin tällaiselle maallikolle katu-uskottava. Kirjan kieli on onnistumisen pohja: sanankäyttö on nasevaa ja visuaalisen tehokasta. Myös miljöön ominaispiirteet erottuvat, sillä Kotka hahmottuu ulkopaikkakuntalaisellekin. Öiset näkymät pääsee näkemään spreymaalitölkkien suhistessa:
Takanani oli syksyinen metallinjähmeä meri ja vanhoja raanoja, satamanostureita, edessä nousi korkea kallio. Päivällä jyrkänne oli punertava kuin vuotaisi verta, nyt se peitti taakseen kaupungin keskustan. Mainosvalot kajastivat tumman graniittiseinämän yli.
Tyttö ja pommi on alkuvuonna lukemieni dekkareiden kärkeä. Kirja on saanut paljon muitakin suopeita arviointeja. Jari Järvelä kokoaa omaan blogiinsa sekä lehtiarviointeja että kirjablogijuttuja ja kuvailee kirjan syntyä.
Kannattaa katsoa myös graffititekijän blogi, jonka postauksen on innoittanut Tyttö ja pommi.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 