Välttelin tätä lainakirjapinon kirjaa. Epäilin, että alakuloon taipuvaisena masennuskuvaus käy liian raskaaksi. Sitten sisuunnuin: tunteita kohti vain. En kadu. Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi (S&S 2016) yllätti ja ilahdutti.
”Ketä kiinnostaa, kun ihminen vatvoo päähänpinttymiään?”
Tosiaan, voisi ajatella, että murheiden vuodattaminen lokeroituisi ”hohhoijaa”-hyllyyn. Kyllä kirjassa veivataan, mutta syystä. Masentunut möyrii itsetarkkailun mudassa ja tiedostaa sen. Se ei ole lukijalle rasitukseksi, sillä kokonaisuutta leimaa tunteen, älyn ja rehellisyyden liitto. Pauliina Vanhatalon kirja lähestyy aihetta haavoittuvuutta varomatta.
Vanhatalon ensimmäinen omaelämäkerrallinen teos kertoo vuodesta, jolloin depressiotaipuvainen kirjailija tunnustaa uupumuksensa ja saa masennusdiagnoosin. Hän kertoo kirjassa taustastaan ja työpaineistaan. Mieltä kuormittavat sosiaaliset tilanteet ja häiriintymisherkkyys. Etenkin häntä riepoo tunne siitä, että hän on vaikea ihminen aviomiehelle ja huono äiti lapsille. Ja näin käy: yksityiset muistiinmerkinnät muotoutuvat yleisesti kiinnostavaksi kirjallisuudeksi.
”Mutta voiko se riittää minulle?”
Näin Vanhatalo kysyy, kun arkipäivä on kohtuullisen hyvä ja kiitollisuuspäiväkirjaan on pari kirjattavaa kohtaa. Masennustaipuvaisen matka oman olemuksensa hyväksymiseen on elämänmittainen. Vanhatalon kuvaama yksi vuosi on siten siivu siitä, miten mielialan ailahtelu on raskasta mutta osa elämää.
Kirjailija lataa itselleen odotuksia ja paineita. Hän on muun muassa suorittaja-vaatija ja huono äiti -tuomari. Lääkkeet, mindfullnes ja läheisten rakkaus saavat hetkittäin hänet uskomaan, että hän riittää. Introverttiyden tunnistaminen mahdollistaa itsetuntemuksen ja hallintakeinojen lisääntymisen.
”Mitä jos työstä näkee masennuspotilaan kädenjäljen?”
Keskivaikean vuoden hienous on avoimuuden lisäksi kieli, luistava virke. Tekstin taitavuus jouduttaa lukemista. Nostan hattua myös sille, että tilanteita silmäillään matalapaineen lisäksi huumorisävyin itseironiasta vinoihin huomioihin.
Muistiinpanojen kirjaaja pohtii, ettei ole saavuttanut kirjailijana tavoitteitaan. Minusta hän on. Tämä kirja ansaitsee paikkansa mielenterveyttä käsittelevien tunnustuskirjojen joukossa. Lisäksi käy ilmi, että vaikean vuoden aikana Vanhatalo työstää taitelijaromaania. Pitkä valotusaika on ehdottomasti syksyn 2015 TOP 5-listallani: se on henkilökuvaukseltaan ja kerronnaltaan hieno, mieleen painuva romaani.
”Vai voisinko ainoastaan elää eteenpäin, hetken kerrallaan?”
Ei ole helppoa hellittää suorituspaineita, noudattaa itselle sopivaa tapaa olla ja elää perheessä. Se on kuitenkin toiveikkaasti mahdollista. Keskivaikea vuosi on lopulta mahdollisuuksien kirja. Tärkeä kokemusasiantuntijan kirja.
– – –
Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi
S&S 2016
asiaproosaa
236 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Viisas kirja, jota on luettava paneutuen ja ajatuksella.
Luulen monien naisten kipuilevan elämänsä typistymisestä (näyttää ikävältä näin kirjoitettuna, kun lapsista on valtavasti iloa ja elämänsisältöä) lapsia saatuaan. Ei se, että haluaa pitää harrastuksensa, kehittyä työssään ja hallita ainakin jossakin määrin ”omaa aikaansa” ole mahdoton vaatimus.
Jos lapsella on molemmat vanhemmat, vastuuta on jaettava molempien kesken – ja jos toinen ei osaa/jaksa/kykene, on upeaa jos toinen vanhempi haluaa ja jaksaa.
Kirjassa on paljon lämpöä ja hienovaraista huumoria. Se antaa uskoa siihen, että tuen avulla ihminen voi elpyä, vaikka se veisi paljonkin aikaa.
Kiitos kirjasta!
Kiitos, Ritva, kommentistasi! Maintisit lämmön – juuri sillä on merkitystä kaikkien paineiden keskellä. Kirjassa on koskettavia hetkiä läheisten tuesta ja kirjoittajan kyvystä antaa ja vastaanottaa lämpöä.
Tässä Keskivaikeassa vuodessa oli aivan riipaisevaa rehellisyyttä, omat ajatukset tuodaan julki, vaikka voisin kuvitella, että paheksujiakin riittää. Kirjan avulla pääsee todella toisen nahkoihin.
Pidin myös valtavasti Pitkästä valotusajasta. Kiitokset hyvistä kirja-arviostasi, makusi tuntuu osuvan hyvin yhteen omani kanssa.
Kiitos sinulle kommentistasi! Pitkä valotusaika innosti minua kovasti viime syksynä: se on proosaa, jonka tapaista tahdon lukea. Siinä on uskottavaa, inhimillistä elämän kulkua kerronnallisesti kiinnostavasti. Ja tämä Keskivaikea vuosi, kuten sanot, rehellistä.
Olen joidenkin asioiden osalta tämän teoksen suhteen eri linjoilla, mutta ei siitä vielä enempää, koska oma kirjoitukseni on vielä kesken. Tekstisi on ihan huippu joka tapauksessa.
Kiitos, Omppu! Odotan juttuasi ja näkökulmiasi! Avoimuus puri minuun, tyyli kans.
Ihastuin viime vuonna Vanhatalon Pitkään valotusaikaan. Sen takia luin tämänkin. Yleensä välttelen sairausgenreä kaikin tavoin. Tämän luin kuitenkin, osin sen takia, että ihmiset ovat saaneet kestää tänä vuonna aika hurjia kohtaloita. Niihin pysähdyin omassakin tekstissä. Mietin, kuinka paljon ihminen kestää, vahvinkin. Toisaalta minua huolestutti kirjailijan avoimuus. Koskettava kirja.
Avoimuus ja haavoittuvuus koskettaa. Rohkea ja vilpitön kirja, osuu monella tapaa.
Lisään vielä, että tulkitsen sinun tavoin, että hän on saavuttanut merkittävän paljon urallaan.
Aivan, olen samaa mieltä. Ja toistan itseäni: pitkä valotusaika on hieno romaani.
Paluuviite: Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma | Tuijata. Kulttuuripohdintoja