Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Verbaali ajan ja tilanteen vangitseminen on hetkien tallennusta ja lähenee valokuvausta. Kirjaimista koostuvat sanat, sanoista lauseet ja virkkeet. Kokoan niistä mielikuvat – mielen valokuvat. Näköaistin kautta niin luettu kaunokirjallisuus kuin valokuvatkin välittävät tarinan. Kummankin ilmaisutavan erittelyssä voi käyttää verbiä ”kuvata”.

Aarni tahtoi eroon hetkistä ja salamanvälähdyksistä. Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon.

Valokuvaamisen taito ja taito kuvata valokuvaajan elämää kiinnittävät minut Pauliina Vanhatalon romaaniin Pitkä valotusaika (Tammi 2015). Sellaiset kuvankehityslitkut on nyt onnistuttu sekoittamaan, että tarina ja päähenkilö ilmestyvät selkeinä ja painuvat mieleen. Kohdistus, rajaus ja sävyt ovat tarkoituksenmukaiset.pitkä valotusaika

Kirja on kuvakavalkadi Aarni Koskinivan elämästä vuodesta 1965 vuoteen 2015. Näytillä on muutaman vuoden varrelta valikoituja tilannekuvia epätoivoisesta 17-vuotiaasta nuorukaisesta ammatilliset tavoitteet saavuttaneeseen seitsenkymppiseen. Olisin voinut Aarnin elämäntarinasta nauttia ihan kronologisenakin kerrontana (hieman Stonerin tapaan), mutta toki romaanin ajatusmaailmaan sopii rakenteen aikapalastelu. Vaikka juuri luin Matti Röngän Einon, jossa valokuvilla on tarinan tavoitusmerkitys, ja vaikka Tommi Kinnusen Neljäntienristeyskin lähettää valokuvausaihe-etiäisiään, on Pitkä valotusaika omaperäinen ja kirkas teos.

Aarni pelastuu elämään pestautuessaan tädin valokuvausliikkeeseen. Kameran taa kätkeytyminen ja kuvien kehittäminen pimeässä antavat suojan syrjään sysitylle nuorelle miehelle. Koti ja koulu ovat murjoneet oppimisvaikeuksisen ja kömpelön nuoren itsetunnon itsetuhon partaalle. Elokuussa kokosin kesän romaaneista löytämiäni oppimisvaikeushenkilöitä, ja joukkoon sopisi Aarni poikineen. Aarnin kokonaispersoonaan liittyy nujertuneisuus, seuraus kalvavasta huonommuudentunteesta, jota ei oikein mikään kitke pois. Sakari-pojalla ja muilla Aarnin lapsilla on aivan toiset lähtökohdat:

Toisin kuin Aarni pienenä he eivät jääneet seisoskelemaan ja tarkkailemaan ikäisiään vaan olivat ensimmäisinä rakentamassa leikkiä ja vetämässä muita siihen mukaan. Ja vaikka Sakarilla oli ollut lukemisvaikeuksia kuten Aarnilla, aikakin oli toinen. Sakari oli saanut diagnoosin, oman lukiopettajan, tukiopettajan ja Ilsen vankkumattoman tuen. Aarnille oli mysteeri, miten poika saattoi pitää itseään niin fiksuna, vaikka hän vielä 12-vuotiaana selaili Aku Ankoista mieluiten vain kuvia.

Valokuvaus kantaa Aarnia. Silti siihen niin kuin moniin muihunkin elämänvarren asioihin liittyy virhetulkintoja ja pettymyksiä, eikä Aarnin taiteellisia ambitiota moni ymmärrä. Menestyvä ja ristiriitainen Teuvo-ystävä kyllä ne käsittää, liiaksikin, rakas Ilse myös. Romaanissa on muitakin tärkeitä henkilöitä kuin Aarni, mutta heidät nähdään vain suhteessa päähenkilöön. Ilsestä on kyllä muutama huikea tutkielma, aikuisen naisen rajojen hakemisen hetki. Romaani on Aarnin, enkä vingu muun henkilöporauksen perään, sillä Aarni on seurassani epätäydellisen täyteläisenä, kaikki sympatiani saavana.

– Emmää kovin ahkera, Aarni sanoi. – Enkä rehellinenkään.

Näin Aarni minulle esittäytyy. Olen aivan ihastuksissani miehen muotokuvasta: romaani antaa arvoa työnsä hoitavalle kuvaajalle, joka rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, kestää iskuja, tekee korjaus- ja väistöliikkeitä, pohtii syy-seuraus-suhteita ja ymmärtää sekä luulee ymmärtävänsä. Hyvä romaani ei tarvitse huikeita draamahypähdyksiä, tavallisen elämän tuokiokuvat riittävät kertomusjännitteeksi – ja sitten on niksahdus, joka muuttaa elämän.

Alakulo on romaanin tunnelmapohja, mutta siihen sekoittuu paljon muutakin. Iloitsen Aarnin onnenailahduksista. Voi miten koskettavia ovat nuoren miehen kuvausreissut ja rakastuminen, keski-ikäisen lämpö, ylpeys vaimostaan sekä varovaisenläheinen ukkius. Ja miten katkera hetki – ei edes katkeransuloinen – on Aarnin ison unelman toteutuminen (tunnen lymyäväni pallea pakottaen pariisilaisen gallerian nurkassa).

Aarnikin vaikeni ja asettui rinnalle kuvia tutkimaan, näki mitä oli joskus katsonut tarkkaan ja muisti paljon sellaista, minkä oli rajannut otosten ulkopuolelle.

Pitkä valotusaika on yksi kirjasyksyni valopilkuista. Romaanin kerronta on varmaa, levollista ja avaraa sekä oululainen murre muhevaa. Haikeana jätän Aarnin seuran. Onneksi voin palata kuviin, joita hänestä ja hänen tuotannostaan mieleeni valottui.

_ _ _
Pauliina Vanhatalo
Pitkä valotusaika
Tammi 2015
romaani
223 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Ompulle tämä romaani puhuu valokuvaa (hienosti ilmaistu, hieno postaus – ja saman sitaatin näemmä poimimme), Bleu tunnelmoi ja huokailee ihastuneena sekä Lukutoukka uppoutuu nuoren miehen ajatusmaailmaan.

Advertisements

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

12 responses to “Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

  1. Tämä oli ehkäpä se vuoden paras suomalainen minun luetuistani. Tosiaan omaperäinen ja kirkas.

  2. Ritva Suhonen

    Ihana kirja-arvio! Tilasin kirjan Hesarin kritiikin innoittamana, mutta nyt rakastuin siihen.
    Luen paraikaa Karen Joy Fowlerin romaania Olemme ihan suunniltamme ja alun epäröinnin jälkeen olen alkanut pitää siitä paljon.

  3. Omppu/Readerwhydidimarryhim

    Kyllä vaan Tuija olet taas sanasi hienosti asettanut tätä teosta kuvaamaan. Se, että valitsemme samasta teoksesta saman sitaatin, alkaa jo olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Olen niin samaa mieltä tuosta, että ei kaikkia henkilöitä tarvitse täydellisesti esitellä (toisinaan siitä seuraa vain sekavuutta), riittää kun elämää nähdään yhden henkilön kautta. Jotakin stonermaista tässä teoksessa on ja se jos mikä on kohteliaisuus ja todiste Vanhatalon kirjailijantaidoista.

    • Zoomaus Aarniin on tarkka, ja vaikuttavan kuvan lailla kuitenkin jättää paljon tulkinnanvaraa. Kun lukijana on tunne, että on mukana näkemässä ja päättelemässä näkemästään, on – no, mukana, läsnä ja osallisena. Hieno kirja. Kiitos kommentistasi, sitaattisisar!

  4. Vakuutuin.

    Onkohan tämä jäänyt multa lukematta siksi kun päähenkilön nimi on Aarni? Jos olisi Aarne, olisin ehkä jo lukenut 🙂

  5. Ritva Suhonen

    Luin kirjan lähes yhteen menoon, hieno on!
    En olisi pannut pahakseni kronologista kerrontatapaa, aikatasoilla keikkuminen söi mielestäni tehoa.
    Loppu tuli vähän töksähtäen – mutta: todella kiinnostava kirjailija, jonka aiempiin töihin on nyt tutustuttava. Kiitos kun vinkkasit!

    • Yhteen henkilöön pureutuminen sopi tosiaan tähän tekstiin. Vetosi sinuunkin, kiva! Minun listauksessani tämä on vuoden viiden parhaan kotimaisen joukossa.

  6. Kiitos suosituksesta! Nyt luin tämän ja pidin tosi paljon.

    Minullakin tuli paikoin mieleen Stoner, miehissä oli jotain samaa.

    Ja myös tuli mieleen Oksasen Puhdistus, sellaisessa pienessä hienossa yksityiskohdassa. Samalla tavalla kuin Puhdistusta lukiessa ihastuin kuvaukseen kärpäsestä, nyt nautin siitä, kuinka tulitikkuaski kulki mukana tarinassa, milloin ihan omana itsenään, milloin vähän symbolisemmassa merkityksessä.

    • Eikö vain ole henkilökuvakseltaan ja kerronnaltaan valloittava ja koskettava. Turhan katveeseen on jäänyt julkisuudessa. Toivottavasti nappaa Runeberg-palkinnon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s