Avaan koristeelliset kirjankannet jännittyneenä: Valkoinen elefantti (Gummerus 2016) on juoniromaani, jonka yksi päähenkilö on kieroilua ja kaltoinkohtelua kihisevä Istanbul 1500-luvulla. Innostuneena Elif Shafakin aiemmista romaaneista Rakkauden aikakirja (lumoava Rumi– ja suufilaisuusaihe), Kirottu Istanbul ja Kunnia odotan suuria.
Varsinainen päähenkilö on intialainen elefantinhoitaja Jahan, josta tulee merkittävän arkkitehdin Sinanin oppipoika. Tosielämässä Sinan suunnitteli käsittämättömän määrän mahtirakennuksia. Jahankin on tavallaan tosihahmo, ainakin romaanin loppuällistyksen perusteella. Pääjuoni kulkee Jahanin mukana, ja hänestä irrotan luonteenomaisen katkelman:
Osa hänestä oli päättänyt paiskia töitä olan takaa ja tulla oppipoikien kaltaiseksi. Toinen osa ajatteli vain, mitä varastaa ja koska karata. Juopa näiden kahden välillä oli niin syvä ja leveä, että sitä oli yhä vaikeampi ylittää. Ennemmin tai myöhemmin hänen täytyi valita jompikumpi.
Elif Shafakin romani hengittää sakeaa, tempoilevaa ja julmaa ottomaani-ilmaa. Sulttaanit hallitsevat, päitä putoilee, valtaapitävien oikkuja totellaan, muut painavat katseensa ja punovat juoniaan, alistavat alempiaan; ”Vakoojia oli kaikkialla”. Naisia omistetaan, he ovat piilotettuja haaremilaisia, jalkavaimoja tai huoria, salassa toisiaan nokittelevia, alistetun ihmisarvottomia.
Nautin rujouden ja kauneuden yhdistävästä tekstistä etenkin romaanin alkupuolella. Kerronta koostuu parhaimmillaan taitolauseista, kielimielikuvista, tilanneloihdinnasta. Historiallinen romaani taltioi mennyttä ”haihtuvaisessa maailmassa, missä tämänpäiväinen on huomenna poissa – -” ja ihmisen epävarmaa asemaa:
Kuinka äkkiä asiat muuttuivat ja kuinka alhaalle ihmiset putosivat ja millaisista korkeuksista. Jopa ne, joiden hän oli luullut olevan koskemattomia. Tai kenties erityisesti ne. Oli kuin olisi ollut kaksi näkymätöntä kaarta: toista pitkin teot ja sanat veivät ylös, toista pitkin teot ja sanat veivät alas.
Vuolas tarina pysähtyy hetkittäin tiiviisiin tuhokuvauksiin. Niissä kiteytyy Shafakin taito ilmaista oleellista kohdistetusti. Romaanin alkuosassa sotatanner ja ruton leviäminen ovat siitä eläviä esimerkkejä. Karmeus tarjotaan paisuttelematta. Etenkin kuvaus siitä, miten rutolle etsitään syypäätä kaikesta erilaisesta, on pysäyttävä. Ja rakentamiseen liittyviin yksityiskohtiin ihastun.
Tapahtumia tilkitään opetuksin, esimerkiksi näistä pitäisi jokaisen (käsityöläisen) ammentaa: ”lukeminen, harjoittelu ja matkustaminen”. Teksti liittää monesti työn, ympäristön tai ilmiön kuvaukseen filosofisen tai aforistisen tason.
Niin oli myös jättiläismäisten rakennusten laita. Ne pysyivät alati muuttumattomina, kun taas ihmiset, jotka tilasivat, suunnittelivat ja rakensivat ne ja viimein käyttivät niitä, muuttuivat jatkuvasti.
Valkoinen elefantti on romaani, jossa on koko ajan hitunen vaaran tuntua. Entisaikojen kuvauksessa leijuu myös tuhannen ja yhden yön taikapölyä. Rakkaus epätyypillisesti kohdistuu eläimeen ja oppimestariin sekä tyypillisesti roihuaa sopimattomaan kohteeseen.
Usko, uskottelu, taikausko, massa, yksilöt, suhteet, petokset – voi, mitä kieputusta tapahtumasta toiseen! Mutta puolivälissä intoni alkaa laimentua, vaikka toisin tahtoisin. Teksti liippaa vain pintaa, ohittaa dramaattiset vaiheet oudosti ohimennen. Jahanin vankilakeikka on kiusallinen, tulipalopelastajana toimiminen myös. Aikamoisia aikaharppauksiakin tehdään, ja valtavat moskeijat valmistuvat hups-vain. Ihmisten iällä fabuloidaan suruttomasti.
Toistuvasti juolahtaa mieleeni waltarimaisuus: juoni painottuu, ajankuva on vakuuttava, kuvaukset herkullisia mutta henkilökuvaus epätasaista. Murheekseni Valkoisen elefantin henkilökuvaus on ohutta eikä rakennekaan säväytä, ja vähitellen alkavat häiritä lukujen loppujen aforismiopetuksetkin tai viittaukset, että päähenkilö käsittää asian vasta myöhemmin. Mitä minulle tapahtuu? Eläydyn epämääräisesti.
Haluaisin lumoutua tästä romaanista, sen kuvaamasta levottomasta, kirjavasta, väreilevästä vanhasta Istanbulista, Bosborinsalmen jättikaupungin elämästä. Täysin se ei onnistu, mutta onnekseni monin kohdin kellun tarinankuljetuksesta nautiskellen. Lukukokemukseni toistuvien aallonpohjien jälkeen ihan lopussa taas nousen kohtalokuohuihin hihkumaan.
Oi, Istanbul ja Sinanin rakennusajattelu – se elää yhä.
– – –
Elif Shafak
Valkoinen elefantti
The Architect’s Apprentice
Suomentanut Maria Erämaja
Gummerus 2016
romaani
559 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Todella kaunis kansi ja ulkoasu. Mielenkiintoinen esittely. Minulla on nyt kausi, että en halua juoniromaania. Etsin jotain syvällisempää. Luin aika monta dekkaria putkeen. Ja ajastuksessakin on vielä yksi dekkari.
Tässä kirjassa on varmasti monta puolta, mutta minä luin sen kovin juonipainotteisena. Jostain syystä Istanbul on aina kiehtonut minua. Johtunee osin teininä kolahtaneesta Waltarin Johannes Angeloksesta. Nykyisin naiskuva varmaan aiheuttaisi minussa hyperventilaatiota…
Paluuviite: Valkoinen elefantti - Kirjaluotsi - Kirjablogi, joka uskoo kaunokirjallisuuden elämää parantavaan voimaan. Ajatuksia mieltä avartavista kirjoista ja tarinoista.
Todellinen aikuisten satukirja, tykkäsin kovasti 🙂
Hauska kuulla! Shafak-fanina jotain jäin kaipaamaan mutta kyllä kumarran syvään fabulointitaidolle.
Samaa mieltä kanssasi.
Luin kirjan sisulla loppuun, mutta kyllä teki tiukkaa :). En oikein edes keksinyt, missä vika, mutta kuvailemasi asiat minuakin häiritsivät. Koska tykkäsin Kunniasta, oli aika kovat odotukset tämän kirjan suhteen, mutta petyin kyllä.
Ohutta ja jaarittelevaa tekstiä kovin pitkästi, vaikka tosiaan sitten loppuvaiheessa tarina vähän tiivistyikin.
Aivan, hämmensi tämä teos, koska Shafakin ote, käsittelytapa ja kerronta on lumonnut, etenkin historiaosuus Rakkauden aikakirjoissa. No, aina ei voi osua kymppiin.