Kansanmurha vai ei – jatkokertomus

Minua on viime vuosina toistuvasti askarruttanut, miten armenialasten kansanmurhaan viittaaminen saa turkkilaisissa yhä edelleen vimmaisia tunteenpurkauksia aikaan. Kyse on vuoden 1915 – 1917 tapahtumista. Joidenkin lähteiden mukaan armenialaisia kuoli toista miljoonaa, turkkilaislähteiden  mukaan kyse oli vähäisemmän väkimäärän kuolemisesta ja väensiirroista, eikä systemaattisesta murhaamisesta. Tämän vuoden tammikuussa Ranskassa oli aikomus tehdä jopa lakialoite, jossa luokitellaan laittomaksi kansanmurhan kieltäminen. Sepä sai aikaan Turkissa aika äläkän, yhä, taas ja vieläkin!

Aihepiiriin liittyy Elif Shafakin romaani Kirottu Istanbul (suom. 2012). Tarina veti mukaansa, ja kerronta oli nerokkaasti kehitelty: näkökulmat vaihtelivat ja aikatasoja kudottiin lomittain. Henkilöt olivat kiinnostavia, epätäydellisiä ja moniulotteisia. Kieli herkutteli kuvailevan ja tarkan ilmaisun keinoin, ja realismi ja maagisuus punoutuivat yhteen. Alkupuoli toi lennokkuudessaan Gabriel Carzia Marquezin mieleen – ja höps, siihen sitten viitattiinkin itse kirjassa.

Temaattinen puoli innosti minua erityisesti. Armenialais-turkkilainen -aspekti on yksi osa kirjaa. Historiantulkintojen erot ja niiden syntyminen on teoksessa tärkeä juonne, ja etenkin se, miten ja miksi ihminen kantaa historiaa mukanaan. Onko se kansan (mikä on kansa ja kuka sen on päättänyt) vai isän (tai äidin) historiaa? Kuka kirjoittaa historiaa ja millä agendalla? Miksi historia vaikuttaa arvoihin ja asenteisiin, eli miksi ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, vaikka tapahtumista ja ympäristöistä on etäännytty jopa sata vuotta tai Atlantin yli?

Oleellista on muistaminen ja unohdus. Kaikkea tätä virittää monen sukupolven läsnäolo ja vaikutus yksilöiden tarinaan. Muistin merkitys näkyy vanhan polven Alzheimerin taudissa tai siinä, miten kuolema kätkee asioita unohduksiin; se vaikuttaa halussa unohtaa ikäviä asioita tai katkerien muistojen vaalimisena; se näkyy nuoren polven halussa historiattomuuteen ja toisaalta juurien etsimisessä.

Kirjassa on tuskastuttavia yhteensattumia, mutta pääasiassa siinä on elähdyttävää ja elävää kerrontaa. Olen turhan vähän lukenut turkkilaista kirjallisuutta, joten en voi tehdä kummoisia johtopäätelmiä. Aikanaan minuun teki suuren vaikutuksen Orhan Pamukin Lumi, ja saman sai aikaan tämä, samoin keinoin. Onko siten nykyturkkilaisessa kerronnassa yleistä erikoisesti sähköistävä henkilökuvauksen, kerronnan ja syväluotaavan tematiikan virta?

Vielä tästä kansanmurhaproblematiikasta: luonnollisesti Shafak on ollut turkkilaisen oikeuslaitoksen hampaissa (kuten Pamuk). Lukuisat vetoomukset pelastivat hänetkin vankilatuomiolta.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

One response to “Kansanmurha vai ei – jatkokertomus

  1. Ritva Suhonen

    Kiitos Tui!
    Tilasin heti Klaukkalan kirjastosta.
    Kiva nähdä, mitä pidän.
    Olen lukenut 47 kirjaa (kokonaan) alkuvuonna ja vain pieni osa on hyviä. Jos haluat, voin laittaa listaa lukemistani?
    Ritva

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s