Minulle Islanti on kaukainen pohjoiskolkka, josta tiedän vain jotain pintapuolista, ja sen, mitä tiedän islantilaisista, perustan pitkälti Arnaldur Indriđason dekkareihin. Uusimman katselmuksen teen Varjojen kujat -dekkarin (Blue Moon 2015) avulla.
Dekkarigenren henkilöpainotteista laitaa edustavan Indriđasonin lähestymistapa rikostapauksiin miellyttää minua. Kuvauksessa ollaan katutasolla, kanervanummien latvuksissa ja laavarinteiden kasvojentasoisella pinnalla. Kerronta on siis juurevaa ja ihmisläheistä. Kuvatut rikokset nyrjäyttävät tavallisten ihmisten ja heidän läheistensä elämän, eikä siitä jää osattomiksi tutkimuksen osallistuvat viranomaiset.
Varjojen kujat on hyvin linjassa Indriđasonin aiempaan tuotantoon. Menneisyyden murhenäytelmä putkahtaa pintaan nykyisyydessä, ja juoni etenee kahdessa aikatasossa ja niiden yhtymäkohdat solmiutuvat lopussa. Sota-aikana löytyy murhattu ompelijatar, ja nykyajan uhri on yli 90-vuotias vanha mies. Näihin tapauksiin ratkaisua etsii eläköitynyt poliisi Konráđ.
Kun Konráđ palasi illalla kotiin, hän pani soimaan 1960-luvun kotimaisia iskelmiä, avasi pullon arvostamaansa The Dead Arm -nimistä punaviiniä ja istuutui keittiön pöydän ääreen. Keittiön ikkuna avautui länteen, jossa pehmeä iltarusko punasi taivaan. Hän kuunteli usein iskelmiä ja osasi ne ulkoa. Ne muistuivat hänen mieleensä yllättävissäkin tilanteissa ja liittyivät muistoihin, joihin oli mukava vaipua musiikin avulla.
Tutkinnan ohessa pääsee tutustumaan Konráđin epätavalliseen taustaan ja vähemmän mukaviin muistoihin, joissa on linkki rikostapauksiin. Persooniksi kehittyvät myös 1940-luvun rikostutkijat. Sydämeen käypää on se, miten epäilyt jäävät kalvamaan etsivien omaatuntoa ja millaisia seurauksia niillä on.
Miljöökuvaus on melko suurpiirteistä mutta ajankuva havainnollista. Etenkin sodanaikaisten jenkki- ja brittijoukkojen vaikutus kaukana sodasta elävien islantilaisten elämäntapaan välittyy elävästi. Pikantin sävyksen Varojen kujat -kirjaan tuovat meedioistunnot ja myyttinen piiloväki.
Luonteenomaista on etenemisen hitaus, tilanteisiin ja henkilöihin pysähtyminen. Keskustelut, kuulustelut ja johtopäätökset ovat verkkaista hivuttautumista kohti totta. Jännitys on kaukana piinaavasta: se on oikeuden hakemista hiljaisille ihmiskohtaloille. Loppuratkaisussa on minusta hitusen latteutta, mutta se ei murenna sitä, että jälleen kerran Indriđason luon tunnelman, joka vie mukanaan ja johdattelee myötäelämään.
_ _ _
Arnaldur Indriđason
Varjojen kujat
Suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2015
dekkari
295 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Juttujani muista Arnaldur Indriđasonin romaaneista: Reykjavikin yöt ja Mestaruusottelu.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Olipa kiva eksyä sinun sivulle. Kokosin eilen vuoden lukuhaasteet. Olin valmis luovuttamaan Pohjoismaiden retken, kun Islanti on yhä lukematta. En tunne minkäänlaista intoa. Pyysin tämän kirjan kustantajalta lukuhaasteeseen liittyen. Ainoa kirja, jonka lukisin haastetta ajatellen. Luin viime vuonna Kristín Steinsdóttirin kirjan Omaa tietä. Ihastuin siihen. Pidin valtavasti Siilin eleganssista, mutta tuosta vielä enemmän.
Jos minäkin saisin luettua tämän kirjan. Vilkuilin sinun tekstiä varovasti. Tarvitsen ohuen, helppolukuisen kirjan Islannin tiimoilta, sillä minulle on kasaantunut vuoden loppuun hyvin raskaita kirjoja.
Mukava, että eksyit tänne! Oletko lukenut Sjøn Poika nimeltä Kuukivi? Sekin on hieno islantilainen (lyhyt)romaani. Siis jos haluaa lukea muuta kuin jännitystä.
Minulla on juuri nyt Indridason kesken, elämäni toinen. Juuri tuo myötätunto on hänen kiroitustyylissään ihastuttava. Hyytävä kylmyys, jota juuri luen, on jollain yksinkertaisella tavalla koskettava.
Meedio on muuten tässäkin dekkarissa. 🙂
Just tuo yksinkertaisuus ja ihmisläheisyys tekevät näistä sykähdyttäviä. Voi meedio, en muuta sano!
Paluuviite: Arnaldur Indriađason: Petsamo | Tuijata. Kulttuuripohdintoja