Ottelun siirrot

– Minulle on sanottu, että tässä on kyse politiikasta. Että kyse on shakista, maailmanmestaruudesta, kansainvälisestä suurtapahtumasta Reykjaviksissa, turskasodasta, venäläisistä, amerikkalaisista, kylmästä sodasta. Minulle on sanottu, että tässä ei ole kyse pojasta joka kuoli. Kukaan heistä ei ajattele häntä, ja minusta se on surullista. Eikö se ole sinustakin omituista? Minä en piittaa kylmästä sodasta. En suurvalloista enkä shakkiottelusta. Ainoa mikä minua kiinnostaa on Ragnar ja se, miten hän kuoli. Ei mikään muu.

Näin laukoo Ragnar-pojan murhan tutkimuksia johtava Marion Briem vuonna 1972, kun Islannin pääkaupunki on monenlaisten intressien keskiössä. Arnaldur Indriðasonin dekkareissa poliisipäähenkilöstä on tainnut olla aiemmin sivumaininta, mutta romaanissa Mestaruusottelu (suom. Seija Holopainen, Blue Moon 2013) hän saa pääosan.Mestaruusottelu

Romaani on pinnalta tavallinen dekkari: alussa tapahtuu murha, johon poliisi etsii syyllistä. Tavallista on sekin, että päähenkilöpoliisi on yksinäinen tutkija, jolla on uskollinen apuri. Sekin on tuttua, että ihmissuhteet jäävät työn jalkoihin ja päähenkilöllä on menneisyyden taakkaa. Indridasonin dekkarit kohoavat lajin kärkeen sillä, miten mitäkin kerrotaan.

Shakki on vain jännitekulissi, samoin ajankuva. Juoni etenee monipolkuisena, ja maailmanpolitiikka limittyy siihen ihmisenkokoisena. Ei ole kyse politiikasta, on kyse ihmiskohtaloista, koska ei ole isompia kysymyksiä kuin se, miten ihmisiin suhtaudutaan. Romaani raapaisee aidon kivun tunteen. Siinä poiketaan vastauksia antamatta sellaisiin kysymyksiin kuin erilaisuus, yksinäisyys, vääryys, anteeksiantamattomuus ja Jumalan olemassaolo.

Rakenneratkaisu ei ole omaperäinen, mutta kertakaikkisen toimiva. Murhatutkimuksia pätkitään pistäytyen poliisipäähenkilön lapsuuteen. Menneeseen palaaminen luonnollisesti syventää henkilökuvausta. Siitä on hyvä kirjallisuus tehty: häälyväinen henkilö tulee tutuksi, mutta säilyttää jonkinlaisen salaperäisyyden, josta lukija haluaa tietää enemmän ja alkaa elää mukana parasta toivoen ja pettymyksiä peläten.

Kuvauksessa lohdullisinta on se, että on mahdollista kohdata välittäviä ihmisiä. Esimerkiksi käy se, miten yksi hyvä ihminen voi kannatella sairasta orpolasta uskomaan elämään. Koskettavuutta lisäävät tarinan osat lapsista tuberkuloosin kourissa. Vaikea tauti riittäisi jo yksin tragediaksi, sen lisäksi hoitoon liittyvät asiat lisäävät murhetta, esimerkiksi sairaus eristää lapset parantoloihin pelkäämään kuolemaa.

Kiinnostavassa kirjallisuudessa ei genre ratkaise. Arnaldur Indriðasonin kuvaa taitavasti ihmisyyttä – siinä se.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s