Elina Warsta koristaa taas kannen tulkiten kirjan ytimiä. Pinkillä sohvalla istuu läppäri sylissään irrallinen hahmo, ja kun katson takakantta, hemmolla on liikuttavasti sydän kämmenellä. Räikeää kellanvihreää tyhjyyttä on ympärillä, yksinäinen palmu huojuu haaveiden havinaa. Pää on silkkaa söherryssotkua täynnä.
Pyörittelen käsissäni Erkka Mykkäsen romaania Something not good (WSOY 2018). Takakansiteksti kiteytyy yhteen lauseeseen: ”Veikolla on kaikki hyvin.” Noin se on, eikä kuitenkaan ole, osin surkuhupaisesti.
Päähenkilö-Veikolla on päällisin puolin asiat vallan mainiosti. Lukio loppuu, seurustelusuhde alkaa, sivarina Veikko loistaa kirjailijahaastattelijana, reppureissu järjestyy, kirjallisuuden opiskelu käynnistyy ja jotkut vanhoista kontakteista kuihtuvat ja uusia tuttavuuksia syntyy. Siis ihan tavallista nuoren miehen epävarman elämän etenemistä. Tämän pintapeilauksen jälkeen tulee havaita säröt.
Hiusmurtumia melko tavallisessa tarinassa ilmenee siellä täällä. Veikon vaelluksessa on hyviä päätöksiä ja pieniä pettymyksiä, reteitä irtiottoja ja kalvavia kolauksia. Isäsuhteessa on todellisia halkeamia, mummon kanssa hyvät aikeet hajoavat ja seurustelusuhdetta kalvaa etäisyys. Äiti on äiti.
Mykkäsen kirja ei tuo erityistä uuttaa aikuistumiskipuiluun, mutta viihdyn oikein hyvin sitä seuratessani. Auts, siis viihdyn, kun nuori mies kärvistelee? Tuon lausuttuani minua jäytää syyllisyys kuten Veikkoa, joka kaiken ok-elämän keskellä tuntee, ettei kaikki ole hyvin, vaikka tavallaan on tai pitäisi olla. Ihan tavallisia hyvänolon ja nolouden tuokioita siihen mahtuu. Tavalliselta tuntuva tarina on sen kokijalle ainutlaatuinen: onnea jokainen elämään toivoo, ja sitten se tuntuu jollain lailla aina pakenevan. Sellainen on ihminen, ainainen haikailija.
Ehkä koen itseni myös tätimäisen heltyneeksi. Ehkä ajattelen, että haluaisin sanoa Veikolle jotain niinkin latteaa kuin ”kyllä se siitä”. Tämähän on mainiota: kirja ei jätä välinpitämättömäksi. Se todennäköisesti resonoi eri lailla eri-ikäisissä lukijoissa, mutta mainiosti se välittää kertojan ajatuksia, tuntemuksia, ajatuksia ja kokemuksia. Esimerkiksi tässä ollaan joulunvietossa, hetkissä tyttöystävän seitanpaistin syömisen jälkeen:
Yöllä Veikko hakeutui jääkaapille ja teki kinkkuvoileivän. Se oli niin hyvää että itketti. Pihalamppu oli jäänyt päälle. Se valaisi vanhan vaahteran, joka näytti yhtä yksinäiseltä kuin miltä mummosta kai tuntui joka päivä.
Tapanina ajettiin takaisin Helsinkiin. Lämmitys oli niin kovalla, että nukutti. Takapenkillä sai olla lapsi taas.
Kirjan juttu on kerronta ja kielenkäyttö. Tarkka mutta säästeliäs kuvaus ja tiukasti nakuttava virke välittävät napsakasti sisällön. Siitä pidän, ja niin myös siitä, että hymähdyttävät hetket liukuvat kiusallisiin ja naurettavat tilanteet liikuttaviin. Henkilökuvauksesta nautin, sillä säästeliäin sivalluksin tyypit kasvavat sanoja suuremmiksi vaikkeivät välttämättä moniulotteisiksi persooniksi. Kiinnostavin on Veikon olhella Maija, omaehtoinen opiskelija-kirjoittaja-kollega.
*
Maaliskuisella bloggariklubilla Mykkänen kertoi kirjastaan ja kirjoittamisestaan. Päällimmäiseksi mieleeni jäi se, että hän toivoo, että hänen tekstinsä olisi kuin Miina Supisen ja Petri Tammisen kirjalapsi. Ja toden totta, jotain sellaista olen kerronnassa tunnistavinani: arkea niksauttavaa näkökulmaa ja hiottua sanomisen tapaa.
– –
Erkka Mykkänen
Something not good
WSOY 2018
romaani
kansi Elina Warsta
153 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tässä videossa kirjailija vastailee kysymyksiin.
Tässä kaksi lukijan kokemusta: Kirjallisia ja Opus eka.
P. S. Veikko on runoilija, joten taiteilijaromaanihaasteeseen tämän kirjan linkitän.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 