Avainsana-arkisto: Petri Tamminen

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Erkka Mykkänen sai päivänä eräänä idean jatkaa tai varioida fanittamansa kirjailijan teosta. Hän veti hankkeeseen mukaan muita ja päätyi toimittamaan novellikokoelman Jatkuu! (Gummerus 2017). Kymmenestä kotimaisesta klassikosta kimpoaa nykykirjailijoiden omaääniset variantit.

Novellit jakaisin karkeasti neljään kastiin. Muutama juttu on suoraa jatkoa esikuvaromaanille, ei imitoiden mutta tyyliä tavoitellen (Seitsemän veljestä ja Sinuhe). Pari kirjan tekstiä pysyy alkuperäisen proosan ympäristössä ja mentaliteetissa, mutta vie tarinaa uusille urille (Kalevala ja Ylistalon tuvassa). Jokunen kertomus ottaa alkutekstin tarinasta ytimen ja muokkaa siitä modernisoinnin (MirdjaRautatieSudenmorsian ja Taikatalvi). Neljäs joukko tekstejä on sellaisia, jotka irtautuvat alkuperäisestä leikittelemään kerronnan omistajuudella (Hanna ja Rakastunut rampa).

Pidän novellien tyylien vaihtelusta ja kirjavuudesta. Siinä missä Laura Lindstedt ja Anu Kaaja hengästyttävät kokeellisuudellaan, Antti Heikkinen naurattaa terävänleppoisasti ja Juha Hurme hurmaa tekstirytmillä. Mieli tekisi monesta novellista raapaista ajatuksia, mutta keskityn nyt kolmeen.

Jatkuu

*

Aloitan Juhani Karilan novellista ”Sudenmorsian – Halfbreed”. Aino Kallaksen intensiivisen romaanin sijoittuminen novellissa peliympäristöön viehättää. Juju on lähinnä pelaajapojan tunne-elämän lämpimässä kuvauksessa ja Sudenmorsian-romaanin teemojen tulkinnassa, joka välittyy teiniparin dialogissa. Novelli antaa aihetta miettiä nuorison kirjojen lukemista tai lukemattomuutta. Karilan tekstistä taitaa tulla ”must” äidinkielen tunneille.

– Sano yksikin kakstuhattaluvulla kirjoitettu fantasiakirja, joka on hitti itekseen? Ei semmosia vaan oo. Enkä mää tiiä, onko kirjasarjoillakaan kohta ennää mittään väliä. Tai siis, kuka muka lukkee ennää?

*

Saara Turunen on vaikuttunut Minna Canthin Hannasta. Turusen novellissa äänessä on Canthin Hanna, mutta hän tuntee samalla Turusen novellin kirjailijan. Aikaraja häviää näiden naisten väliltä: ”Hän näkee miten onnellinen minä olin, miten nuori ja hehkeä, ja miten pilalle kaikki meni syistä, joita on vaikea summata.” Hannan ja novellin kirjoittajan yksinäisyys ja sydän syrjällään olo koskettaa. Kerronta on monitasoista, tyyli tiivistä. Hanna on Hanna; Hanna on novellin kirjailijan äänitorvi niin kuin aikanaan Canthin; Hanna on novellin kirjoittajan samastumiskohde ja ponnahduslauta.

Naisten alisteinen asema Canthin aikaan, Canthin kirjoissa ja sittemmin kirjallisuuskaanonissa saa osakseen ansaittua tölmimistä. Pidän Turusen novellin eläytyvyydestä ja kiukusta.

Ja nyt kirjailija on saanut tarpeekseen. – -. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla. Hän ei viittaisi elämänsä aikana enää yhteenkään sikamiehen teokseen, niihin viitataan ihan tarpeeksi joka tapauksessa.

*

Melkein tunnen piston sydämessäni siirtyessäni seuraavaan klassikkoon. Mielessäni kaikuvat Turusen novellin sanat, nämäkin: ”- – tarinani kirjoittajan talo ei olisi alituisen purku-uhan alla, vaan se olisi museoitu samalla tavalla kuin mitättömämpienkin mieskirjailijoiden mökeille on tehty.”  Eihän tuo pisto voi tarkoittaa ikisuosikkiani, kaanonin kärjessä kekkuloivaa miestä? En pidä häntä sikamiehenä enkä mitättömänä, vaikka vain miesten kehityksestä kertoi. Feministinä itseäni pidän, ja soisin entisille ja nykyisille naiskirjailijoille näkyvyyttä, silti minun puolestani paikkansa kaanonissa saa pitää myös Aleksis Kivi.

Kuinka ollakaan: Turusen novellin ajatuksiin resonoi Petri Tammisen viidestoista luku Seitsemälle veljekselle. Tamminen tavoittaa Kiven kielen ja veljesten persoonien tyylin. Novellin alku ja loppu läikähtelevät kivimäisinä luontokuvauksina, ja niiden välissä veljekset viettävät sanaillen keski-iän kesäpäivää. Eerolla on asiaa, kahteen sanaan tiivistäen: hegemoonillinen maskuliinisuus. Sen aika on ohi, ja muutakin:

Eero: Turku taikka Tukkiholma, jossakin siellä nyt leivottiin pöytäämme leipä, jossa meillä on paljon pureskeltavaa, sen myönnän. Vaan tahtoisinpa tarjota vielä paakkelssin päälle, sillä tosi on se sana ja vastaanottamisen arvoinen, että koko tämä riivatun sukupuolibinärismi on systeeminä syrjivä, sekä heteroille että sateenkaariväelle eritoten.

Novelli hyrisee huumoria – tiedä häntä, on jopa tämän ajan näkövinkkelistä anteeksipyyntö Kiven romaanin äijäily-yksipuolisuudesta. Se voi olla myös lempeän satiirinen huomio siitä, mihin veljesten olisi kyettävä päästäkseen nykykaanoniin. Joka tapauksessa veljessarjan välkyimmän johdolla seitsemän miehen voima vääntyy tasa-arvon suuntaan. Kun Kiven kehitysromaanissa veljeksistä tuli yhteiskuntakelpoisia, Tammisen novellissa heistä on tulossa nyky-yhteiskuntakelpoisia jälleen yhteisen motivoinnin ja päätöksen jälkeen.

Juhani: Juuri näin ja siitä poikki.

*

Jatkuu! -kirjan novelleita edeltää kirjailijoiden lyhyet kootut selitykset novellin pohjaksi valitusta tekstistä. Monista niistä huokuu se, että klassikot elävät tai ovat iloiseksi yllätykseksi heränneet uudelleen henkiin. Yksi kirjan tarkoitus on palauttaa novellista innostunut lukija alkutekstiin. Ainakin niin kävi minulle, sillä päivitän seuraavaksi Canthin Hannan, jonka sain suit sait sukkelaan tablettinäytölle Kansalliskirjaston nettisivuilta.

– –

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Toimittanut Erkka Mykkänen
Gummerus 2017
novelleja
252 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jatkuu_sisällys

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälän alkutuotannon kirjoja olen lukenut, mutta sitten ne vain jäivät väliin. Niin kävi myös Suomen historian ensimmäiselle tulemiselle (1998), mutta nyt korjaan tilanteen: ilmeisesti itsenäisyyden juhlavuoden vuoksi kirjasta ilmestyy uudistettu laitos (WSOY 2017). En tiedä, mitä on uudistettu, joten otan kirjan tällaisenaan, tässä ja nyt.

Kirjan alaotsikko on trilogia, mutta neljä osaa siinä on. Alussa on kertojan sukuselvityksiä. Varsinaisessa trilogiassa alku- ja loppuosa koostuvat lyhyistä henkilökuvista, ja välissä on ”Hovimarsalkka”, joka on Mannerheimin suulla kerrottu minielämäkerta.

Aloitan Mannerheimista, joka selostaa asenteella ”Aikamoinen kollo ja kusipää minusta tuli.” Varmasti marsalkan elämässä etenemisen faktat ovat paikoillaan, vaan painopisteet ja tyyli ovat kirjailijan valintaa. Tiivis kerronta tallentaa karusti ulkopuolisuuden ja valottomuuden kokemuksia. Marskin kiillotetuttu pronssipatsas kolisee jalustaltan ja kolhiintuu. Kiinnostun jylhästä illuusiottomuudesta.

Suomen historia_Seppälä

Muuten trilogiassa on lyhyitä juttuja, monet niistä tunnetuista henkilöistä. Joku juttu on kahden virkkeen pituinen, joku toinen ehtii jopa toiselle sivulle. Luonteenomaista Seppälälle on kaihtelemattomuus, rupisen elämän hiertäminen tekstiksi. Sykkivä virkerytmi lyhyehköine lauseineen hakkaa säälimättömästi. Esimerkiksi tarina Isontalon Antista päättyy näin:

Vanhana miehenä Antti oli pappien ystävä. Nämä eivät koskaan jättäneet poikkeamatta Isossatalossa, kun pitivät sillä suunnalla seuroja. Ne tiesivät että myös Jumalan vilja vaati sontaa väkevästi kasvaakseen.

Asioita ei kaunistella, mutta joukossa on kuin onkin kauniita kohtia. Jokin luontohuomio tai oivallus välissä pehmentää muuten ankaria elämänkuvia. Viimeinen tarina äidin hanuristienoista liikuttaa. Lisäksi yllätyn, sillä välillä käydään fantasian puolella, liioitellen ja kärjistäen, esimerkiksi yhdessä hurjassa sankarihiihtäjässä on sellaista, kuten myös Saima Harmajan totuudesta poikkeavassa pystyyn kimpoamisessa.

Alkuvuodesta ilmestyi Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017), joka samannimisenä ja osin samansorttisena lyhyiden kertomusten kavalkadina vertautuu Seppälän kirjaan. Tamminen kokoaa itsenäisyyden ajan yksittäisten ihmisten muisteloita. Ei hänkään kaunistele tai sievistele, ja hallittu kerronta synnyttää inhimillistä rivienvälien proosaa. Selvä ero Seppälään on siinä, ettei Tamminen varta vasten hakeudu karkeuksiin.

Kuvaavat verrokit löytyvät Armi Kuusela -aiheesta. Seppälällä lähtökohta on tällainen, satiirisesti oletan: ”Universumin kaunein nainen Armi Kuusela loukkasi Suomea antamalla vierasrotuiselle.” Tammisen kirjan jutussa naiskertoja karkasi rippikoulusta Armia katsomaan ja suututti kanttorin: ”Missit ne vaan kiinnostaa mutta kirkkomusiikista ei tiedetä mitään.” Jospa kiteytän näin: Tammisen teksteistä kuulen itkunsekaisen naurun, Seppäsen sanominen tuntuu tirskahtavan iskusta munuaisiin tai munaskuihin.

– –

Juha Seppälä
Suomen historia. Trilogia
WSOY 2017, uudistettu laitos (1998)
kertomuskokoelma
135 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen haastatteli yli viittäsataa ihmistä, ja sen pohjalta hän kirjoitti episodikoosteen Suomen historia (Otava 2017). Kirjassa on lyhyitä, ihmisenkokoisia juttuja vuodesta 1917 viime vuoteen. Ihan joka vuodelta ei väläyksiä löydy, se ei ole oleellista vaan yksittäiset muistelmat ja niistä syntyvä kokonaiskuva. Voi ajatella, että kirjaan liittyy laskelmointia 100-vuotisen itsenäisyyden vuoksi, mutta niin tai näin: juuri tällaisen ”juhlakirjan” haluan lukea.

Kirjan nimeäminen ja tyyli noudattaa tuttua, erittäin hyväksi havaittua Tammisen tapaa: ytimekäs tilannetoteamus riittää. Vähät sanat tallentavat tapahtuman, ja niiden takana kylmää, kuohuaa, kohottaa, kutistaa – vaikka mitä.

Poimin muutaman esimerkin tekstikohdista, joissa nauroin ääneen:


Kun suomalaisnainen ikävöi rajan taa palannutta venäläisrakastettuaan (1917): ”  – – Hänen sydänsuruaan ei voinut lievittää mikään muu kuin se, että kylän naiset painelivat hänen rintojaan suurella lämpimällä silitysraudalla, eikä sekään lievittänyt kovin paljon.”

Kun isä viedään sotaan, äiti toteaa (1941): ”No parraan miehen ne nyt vei, kun ei kotona ruppee ies kanoja tappamma.”

Kun EU-kansalainen innostuu viinistä ja viinipäiväkirjasta, lähes joka viinistä todetaan vain (1994): ”Yllättävän hyvä valkkari.”


Siis nauroin ääneen – ja välittömästi hävetti. Nauru muljahtaa samantien suruksi.  Yhtäkkiä ilo ja itku vaikuttavat yhdessä, ja koko elämän nolous kääntyy siedettäväksi – nautittavaksi sellaisenaan. Tämä on juuri sitä, mikä Tammisen tyylissä vetoaa minuun.

Suomen historia todistaa, että Suomen historia muodostuu yksityisistä muistorepaleista. Niissä on tavallisten kansalaisten pinnalta merkityksettömien hetkien todellinen merkityksellisyys. Niihin nivoutuu paljon sitä, mikä on oleellista: koko elämää kannatellut tai painanut tilanne, tunne, pelko tai toive. Mikromaailmoista syntyy suomalaisten kokemuskosmos.

suomen-historia

Historiankirjoitus perustuu tavallisesti sotien ja merkkimiesten tapahtumien raportointiin. Tammisen oikeassa Suomen historiassa ei erotella ikää, rotua eikä sukupuolta, ei korosteta kansakunnan kohtalonvuosia, eikä hurmoshenkistellä isänmaallisesti. Nyt pysähdytään pellonpientareille, odotustiloihin, kaduille, keittiöihin, kamareihin ja kuppiloihin. Kyllä Tammisenkin tallentamassa historiassa soditaan ja siinä tuntuu valtaapitäjien vaikutus mutta yksilötilanteina. Esimerkiksi Mannerheim ohi kävellessään sanoo kieltään näyttävälle tytölle: ”Sinun kieli paikka on sinun suussa.”; tai Kekkonen sivakoi Seurasaaressa konttoristin ohi päässään konttoristin kutoma pipo; tai Virenin voittojuoksua kiinnostavampaa on kotikatsomossa toipuvan isoisän reaktiot.

Tammisen kirjallisiksi kiillottamat yksityiskokemukset ovat siinä mielessä epätasaisia, että jotkut pätkät tuntuvat täyteaineelta. Hyväksyn sen: ei historiassa ole vain kohokohtia, vaan kokonaisuuteen mahtuu sekä etäännytettävää että läheistä. Sykähdyttävästi Suomen historia vie kansalaiskokemusten verenkiertoon, jossa mennyt kulkee ihmisessä siinä kuin huominenkin. Tämä kirja kuulukoon kaikkien juhlavuosilukemistoon.

Ihmisiä tulee ja menee, tarjoilija käy pyyhkimässä pöydät, astiat kilisee, elämä jatkuu.

– –

Petri Tamminen
Suomen historia
Otava 2016
(muistelmaepisodi)romaani
151 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Tarjoan lisäksi Petri Tammisen proosasta: Muistelmat, Rikosromaani ja Meriromaani.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Blogistania 2015

Taas on aika riipivän pisteytyksen: kirjabloggaajien vuoden 2015 PARHAAT-äänestys. On niin monta erilaista hyvää lukukokemusta, joten niiden paremmuusjärjestykseen asettaminen tuottaa puistatuksia. Osallistun silti, jopa joka kategoriaan.
Blogistaniat


 

Blogistania Finlandia
blogistanian_2015_finlandia

3 pistettä
Laura Lindsted
: Oneiron (Teos 2015)

On, ei, on: Oneiron. Pari sekuntia kuoleman välitilassa luo seitsemälle naiselle elämän ja minulle merkillisen kokemuksen. Siihen on kuulunut ihastusta, kauhistusta, uuvutusta ja herätyksiä. Olen kokenut olevani osa jotain ainutlaatuista. Kaunokirjallisuus voi parhaimmillaan olla Oneironin kaltainen löytöretki kielen ja kerronnan keinoin jonnekin kerrassaan ennen kokemattomaan.

2 pistettä – vai saako jakaa kahdelle 3 pistettä, jos ei jaa jämäpointsia muille?
Petri Tamminen: Meriromaani (Otava 2015)

Tämän vuoden suosikkikirjani ovat ääripäitä. Oneiron liukuu laveasti henkilöstä, tarinasta ja tyylistä toiseen. Petri Tammisen Meriromaani on keskittynyt, karsittu ja hiottu yhden elämän ajaton kuvaus – ja samalla luita ja ytimiä laajentava elämäntuntotarina. Luin sen henkeä pidätellen, hymähdellen, hymistellen ja liikuttuen. Silmäilin sen heti perään keräten kiteytymiä, joita kieleen saadaan sidottua silloin, kun kirjailija osaa napauttaa vähään kertakaikkisen paljon. Ja olen sen lukenut vielä uudelleenkin sana sanalta yhä uusia löytöjä tehden. Meriromaanissa kielenkäytön ohella ihastuttavat juoni, henkilökuvaus, tarina ja niistä irtoava näkemys elämästä.

Jämäpistettä en siis anna. Sen olisivat ansainneet ainakin Anneli Kannon Pyöveli, Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Ainakin.

Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogi.


 

Blogistania Globalia
blogistania_globalia

 

3 pistettä
John Williams: Stoner (Bazar 2015)

On sitten syynä kirjan keräämä kohu ja kehut vai puhdas kokemus, mutta konstailematon elämäntarina tuntuu puhtaalta ja puhdistavalta kaunokirjallisuudelta. Stonerissa ei kikkailla, siinä vain kuvataan mahdollinen ihmiselo epäonnisine valintoineen, masentavine konflikteineen ja hetkittäisinä hyvänolontunteineen – ja nämä kaikenkattavan elämänarvoisesti.

2 pistettä
Audrey Magee: Sopimus (Atena 2015)

Ajattelin kyllästyneeni natsikorttiin, jota kaunokirjallisuudessa usein vilautellaan. Sopimus tuo aihepiiriin saksalaisen kotirintaman ja kolmannen valtakunnan rakentajien arjen olosuhteet, joskin riutuvaa rintamaakin kuvataan karusti. Lisäksi Sopimus käsittelee perhesuhteita kylmänkuumalla liekillä. Kerrontaote tepsii minuun ja tarjoaa aiheeseen tuoreutta.

1 piste
Herman Koch: Naapuri (Siltala 2015)

Naapurissa on tavallaan kaikki nykykirjallisuuden ”viat” eli eri näkökulmia, aikatasoilla sahailu ja dekkarimaisuus. Niistä ja taitavasta henkilöiden tavoittamisesta syntyy nappaavaa proosaa, joka jää kaivertamaan. Naapuriin upottuu monia teemoja valinnoista ja vastuusta, sattumastakin.

Globaliaa emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.


 

Blogistania Tieto
blogistanian_2015_tieto

3 pistettä
Bea Uusma: Naparetki (Like 3015)

Naparetki kertoo epäonnisen kuumailmaretkueen kuolemansyyn kartoituksesta. Jos ei aihe kuulosta kummoiselta, toteutus on kahmaiseva. Kerronta kaappaa mukaansa, sillä Uusma upottaa itsensä täysillä selvitystyöhön ja lukijan sitä seuraamaan. Aihe jättää nälän tietää Andréen retkueesta lisää. Tietokirjaan tunkeutuvat tunteet, ja Naparetken kokonaisesteettinen elämys lisää tehoa.

2 pistettä
Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

Jos haluat harjoitella selkeän ja vastaanottajaa huomioivaa tekstiä, kokeile selkokirjoittamista. Jos opit kirjoittamaan hyvää selkotekstiä, sinulta sujuu entistä paremmin myös yleiskielinen kirjoittaminen. Näin uskon. Kirjoittajakehitykseen on nyt entistä ehommat mahdollisuudet, sillä hyvien selkokirjoittamisen yleisohjeiden lisäksi muutamaan tekstilajiin tarjotaan havainnolliset neuvot kirjassa Selkokirjoittajan tekstilajit. Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja konkreettisesti.

1 piste
Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet… (Otava 2015)

…vaikka mitä ja voit olla vaikka mitä. Voimaballadi kaikelle tyttöydelle iästä ja sukupuolesta riippumatta, vaikka kohderyhmänä onkin nuoret neidot – sitä on monipuolinen ja reipas asenneasiateos. Erityisesti minua viehättää se, että kirja välittää aktiivista ja yritteliästä meininkiä olematta ruusunpunainen söpöstely. Sävykkäälle  kasvatuskirjalle piste!

Blogistanian Tietoa emännöi Les! Lue! -blogi.


 

Blogistania Kuopus
blogistanian_2015_kuopus

 

3 pistettä
Panttivanki ja muita kertomuksia (OPH 2015)

Uskokaa jo, että iso osa teineistä ei halua tarttua kirjaan, koska se on vanhanaikainen, väsyttävä ja tylsä kapine. Siinä silmäily tai sipaisu sivulta toiselta ei onnistu. Siksi tarvitaan lyhyitä, helppoja kertomuksia, silti kiinnostavia ja kirjallisesti innostavia. Siksi tarvitaan selkokielinen Panttivanki ja muita kertomuksia. Kirjan selkokielisyyttä ei mainosteta, mutta nykykirjailijoiden tekstit on vaivattomaksi selkoistanut taitava Ari Sainio. Sekin on merkittävää, että melko uusista ja suosittujen kirjailijoiden teksteistä koostetaan kokoelma, joka sopii kaikille ja monenlaisille nuorille lukijoille. Kiitos valikoimatyön toimittajalle, Päivi Heikkilä-Halttuselle!

2 pistettä
Eppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni : Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä (Bazar 2015)

Lapsille pitää lukea, kaikenikäisille taaperoista teineille. Maami mustikka on yhdistelmä Eppu Nuotion alkuperäissatuja, visualistin oivaltavaa retrokuvitusta ja varhaiskasvatusammattilaisen sepitämiä, sanataideopetukseen sopivia hauskoja leikkejä ja tehtäviä. Kirjasta poikii näin monipuolinen kielitietoisuutta ja mielikuvitusta ruokkiva kokonaisuus. Lapsille pitää siis lukea: lisää tietoja ja vinkkejä on Päivi Heikkilä-Halttusen mainiossa Lue lapselle! -kirjassa.

1 piste
Nadja Sumanen: Rambo (Otava 2015)

Tässä on kaikki katastrofin ainekset: erityislapsi, mielisairaus, kuralla olevat perhesuhteet, avioero, menneisyyden kasvatusvirheet. Kaikki tuo kuorma painaa, mutta niin vain painetaan eteenpäin ja eletään päivä kerrallaan melko valoisissa kesätunnelmissa. Ja se kerrotaan luistavasti. Eikä jahnata hikisessä teiniseksissä, sen hinkuamisessa tai kiusaamiskuvioissa. Rambo miellyttää tällaista mummeli-ikää lähentyvää, toivottavasti murkkujakin.

Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.

13 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Tietokirja

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Finlandia-veikkaus 2015

Taas on aika arvuutella Finlandia-voittajaa. Perjantaina 6.11. valintaraati paljastaa listansa, minä jo tänään. Pistän suosikkini tekijänmukaiseen aakkosjärjestykseen.

KantoTappotyö 1600-luvulla tiesi karuja oloja ammattimiehelle ja hänen perheelleen. Sitä, tuomarointia ja apteekkitointa kuvataan kerrassaan tempaavasti Anneli Kannon romaanissa Pyöveli (Gummerus). Romaanin näkökulmatekniikka, ajankuva ja juonenkuljetus vakuuttaa: palkintoainesta.

Laura Lindstedt kirjoittaa kahdesta kuolemanjälkeisestä sekunnista satoja sivuja seitsemän naisen elämää hipaisten ja siinä samalla moninaisia elämänkysymyksiä sivuten. Oneronin (Teos) kerronnan elastisuus, kaihtelemattomuus ja rajattomuus on häkellyttävää ja häälyväistä: hieno, omintakeinen teos. Lindstedt on toinen voittajavaihtoehtoni.

Petri TamminenPetri Tammisen Meriromaani (Otava) on eleetön kertomus merikapteenista, joka taipuu vaan ei taitu. Romaani kuvaa epäonnistumisien sarjaa, jota elämäksi kutsutaan. Usein siinä lipuu onnensa ohi, joskus on jopa melkein onnellinen. Minua tyylitelty, tiivis tarina koskettaa. Tamminen on voittajasuosikkini.

pitkä valotusaikaPauliina Vanhatalo kuvaa romaanissa Pitkä valotusaika (Tammi) valokuvaajamiehen kasvua itsetuhoisesta nuorukaisesta epävarmaksi aikuiseksi, joka menestyy menetyksien jälkeen. Jos kuvailuni ei kuulosta houkuttelevalta, ohittakaa se. Uskokaa vain: romaani on varmaotteinen ja puhutteleva ihmis- ja perhekuvaus.

Olen lukenut monia hyviä kotimaisia kirjoja, mutta nuo neljä ovat sykähdyttäneet ja erottuneet kirjasadosta. Kahta avointa kisapaikkaa on vaikea täyttää. Mahdollisia ehdokkaita voisivat olla etunimiromaanit Eino (Matti Rönkä, Gummerus), Hertta (Heidi Köngäs, Otava) ja Sophie. (Mikaela Strömberg, SchildtS & Söderströms). Voi Katja Kettukin saada revanssin Yöperhosella (WSOY), kun Kätilö aikanaan tökerösti ohitettiin.

Loppuviikosta sitten ihmetellään, miten metsään ehdokasasetteluni meni.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Kari Hotakainen: Henkireikä

Rikostutkija, Parturikampaaja ja Suntio: nämä palveluammattien tyylitellyt edustajat kohtaavat kuoroharjoituksissa. Henkilöitä yhdistävät jaetut rikolliset ajatukset, teon idut. Tutkielman rikoksista ja tunteista sekä niiden ilmaisuista on julkaissut Kari Hotakainen romaanissa Henkireikä (Siltala 2015). Tänä vuonna olen jo nauttinut Hotakais-herkkua: keväinen Kantaja (Kirjakauppaliitto 2015) ihastutti. Kuinka käy Henkireiän?

Uutuudessa on hienoja oivalluksia. Kuorolaulun eri ääniä yhdistelevä harmoniatavoite sopii vertauskuvaksi moneen asiaan. Pitkän suhteen anatomia avautuu, ja tunteiden tulkkauksesta erottuvat yksilölliset erot. Pökköä pesään lisäävät pohdinnat siitä, missä määrin on asioihin osallinen silloin, kun tietää, kuulee ja eläytyy. Liika kuuleminen ja eläytyminen saattaa suistaa raiteilta. Niksahduksista on suomalainen rikoshistoria tehty.

Elina Warsta on kotimaisen kirjankansitaiteen kärkeä, tässä taas taidonnäyte.

Elina Warsta on kotimaisen kirjankansitaiteen kärkeä, tässä taas taidonnäyte.

En ole nähnyt Hotakaisen Martti Suosalolle kirjoittamaa monologia Palvelija. Mitä ilmeisimmin Henkireikä on jonkinsortin draaman tähteet. Useinhan ylijäämät ovat maistuvia makupaloja eilisen herkuista, jokunen suupala voi hieman jo happamalta maistua, mutta lisää sitä vain napostelee tavoitteena tympeyden peittävä seuraava suupala. Näin käy minun lukukokemukselleni.

Ihmisistä Hotakainen palastelee jopa irvikuvia, karuja totuuksia sanojen ja tekojen takaa. Ihminen näyttäytyy eri tilanteissa ja kanssaeläjille erilaisina, kuoria on kuin maatuskanukessa. Ihmisluonnon kerroksia romaanissa auotaan, silti etäinen tunnelma valtaa minut, ehkä sitä perustelee rikostutkijakertojan väsymys kanssaihmistaakkaan.

Hotakaiselle ominaiset asiayhdistelyt, sanailut ja vertaukset ihastuttavat ja paikoitellen hieman rasittavat; tässä pieni otanta yhdeltä sivulta:

Teko paistaa kuin luu, vaikka taustalla on kuu.

Miehen ei ollut tarkoitus tappaa, vaan antaa samalla mitalla takaisin. Väkivallassa ei käytetä samaa mittaa kuin leivonnassa.

– Meillä kaikilla menee joskus hermot. Vähän kuin jos avaisi ikkunan tuulisena päivänä ja ikkunalaudalta lehahtaisi paperinpala ulos. Silmänräpäyksessä.

Matalaa, korkeaa, säröilyä – samoin kuin kirjan kuorolaisten laulu, se on Henkireiän kielen ja kerronnan rytmi. Ja kirjan hengen mukaan kuorolaisten repertuaari yhdistää ylevää ja maallista, virttä ja viihdettä, josta motoksi voisi valita Robbie Williamsin biisin ”Feel”. Henkireikä, sekin on vaikka mitä, monimerkityksellistä tietysti, niin kuin yksinäisyys tai ihmisen paras ystävä.

Kai jumitun kaipaamaan Kantajan hellää huomaa ja pysyn varautuneena kalseahkon Henkireijän seurassa. Sisarteoksena – tai velipuoliverrokkina – mieleeni putkahtaa Petri Tammisen Rikosromaani (Otava 2012), joka kertoo sekin rikosselvittelijästä ja rikoksista. Tammisen välittämissä vilunkitöissä kyse on kalvavista rikoksista inhimillisyyttä vastaan; kerronta etenee vertauskuvallisesti ja ajatelmiksi kiteytyvin lausahduksin. Rikosromaanissa ja Henkireiässä jäytää enemmän tai vähemmän piiloteltu syyllisyydentunne. Hotakaisella on omat painotuksensa. Siinä se on: painotus, paino – raskas on Henkireiän pohjapoljento.

¬- – –
Kari Hotakainen
Henkireikä
Siltala 2015
romaani
200 sivua.
Ostin itselleni flunssalääkkeeksi.
Muissa kirjablogeissa mm.
Mari A, Kirjapolkuni, Morren maailma, Mummo matkalla ja Lukutoukka.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lukuviikkovinkit

Lukuviikkoa vietetään 20. - 26.4.2015.

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015.

Mitä ostaisit Kari Hotakaisen Kantaja-kirjan kylkiäiseksi? Tai näin päin: saat Hotakaisen kylkiäiskirjan Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. (ja kahtena seuraavana päivänä), kun ostat kirjakaupasta vähintään 15 euron arvoisen kirjan. Huhtikuinen lukuviikko muistuttaa kirjojen lukemisen hyvistä vaikutuksista, ja kirjan ostaminen (edes) Kirjan ja ruusun päivänä tukee sitä, että Suomessa kannattaa kirjoittaa, suomentaa ja kustantaa kirjoja. Sen vuoksi ehdotan ostoslistalle muutamia alkuvuoden kiinnostavia kirjoja.

Kotimainen kerrontakolahdus

Petri TamminenPetri Tammisen Meriromaanissa (Otava 2015) kapteeni Huurna haaksirikkoutuu maailman merillä – konkreettisesti ja allegorisesti. Näille merireissuille on kuvaavaa, että moni seilaaminen päättyy kävelyreissuun Tukholmasta Askaisiin. Tämä elämäntaitoromaani on kuolemanvakava olematta tosikko, sillä tiukat tilanteet kultautuvat hykerryttävin hippusin. Osui ja upposi.

Kerroksellinen perhetarina

Laitila KälvemarkTiina Laitila Kälvemarkin sukutarina Karkulahti (WSOY) on romaani, jossa on kerroksia kerrakseen. Ei parane säikkyä sitä, että aikatasoja vaihdellaan, henkilöiden ajatuskuluista siirrytään toisiin, symboliikkaa ja kielikuvia tunkee ruuhkautuen ja aiheena on tulehtuneet perhesuhteet ja menneisyyden heijastuminen – no – kaikkeen. Karkulahti jatkaa synkkien suomalaistarinoiden traditiota, mutta lukukokemus ei millään muotoa masenna. Kieli ja kerronta ovat taitavasti punottuja, niissä yhdistyvät tunne ja äly. Taitavaa ja tehokasta.

Unohduksesta menestykseen

StonerJohn Williamsin romaani Stoner (1965, suom. Ilkka Rekiaro, Bazar 2015) on elämys henkilövetoisen proosan ystäville. Se on kirkas kuvaus yhden ihmisen elämästä. Päähenkilön toiminta ja tunnelmat on vangittu havainnollisesti, eläytymiseen houkuttelevasti. Tässä romaanissa on hyvällä tavalla vanhaa kunnon kerrontaa.

Historian hahmotukseen

Kamila ShamsieKamila Shamsien Jumala joka kivessä (suom. Raimo Salminen, Gummerus 2015) on kerronnallisesti näppärä ja tarinaltaan monipuolinen romaani ensimmäisen maailmansodan kynnykseltä muutama kymmenen vuotta eteenpäin. Brittineidon kypsyminen itselliseksi ammattinaiseksi on romaanin yksi säie, toinen on kahden nuorukaisen elämä kolonialistisessa muslimikolkassa (nykyinen Pakistan). Tunnelmassa ja kerronassa on imua. Shamsien kirja on yksi Baileys-palkintoehdokkaista (ks. Ompun blogi).

Lempeä, ystävyyttä, ihmisiä

unnamedSadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (suom. Marianna Kurtto, Otava 2015) on viihdyttävä ihmissuhderomaani englantilaisista nuorista aikuista 1960-1970-luvuilla. Romaanissa on itsensä etsintää, mutta siinä on myös viehättävästi toisten löytämistä. Koukuttava ja osuva kerronta kannattelee kokonaisuutta.

Nuorille miehille ja naisille

Kalle VeirtoTopelius-palkittu Kalle Veirton Säbätalvi (Karisto 2014) on viihdyttävä kehityskertomus, joka uskoakseni sopii nuorille ja aikuistuville sukupuolesta riippumatta. Järin syvälle ei sieluja siinä kouraista, mutta minäkerronta tavoittaa vaivattomalla tavalla kunnollisen urheilijapojan mielenliikkeet, kun töppäilyn jälkeen on aika kuroa elämää kasaan ja edetä. Erikoisuutena on käytännöllinen rakkaussuhde. Sympaattinen nuorisokuvaus siis.

Satupuuhaa

Peltoniemi&NuotioEppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni ovat koonneet mainion kokonaisuuden Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä (Bazar 2015). Se koostuu seitsemästä sadusta, ja joka satuun on tehtäviä liittyen muun muassa sanataiteeseen ja kädentaitoihin. Raikkaalla tavalla sadut saadaan elämään ja lukijoita-kokijoita houkutellaan keksimään itse. Koska ihminen ei ole koskaan saduille yli-ikäinen, tarjoan myös vaihtoehdon aikuiseen makuun: Sari Peltoniemi on loihtinut fabulaa kirjaan Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (Atena 2014).

Eiköhän näistä vinkeistä joku nappaa Hotakais-kylkiäiseksi. Tai jokin muu. Onkohan Aki Ollikaisen uutuus jo ilmestynyt? Sen ajattelin hankkia tai… Tulevan lukuviikon aikana julkaisen blogissani lähinnä juttuja lasten- ja nuortenkirjoista, sillä Lukuviikon henkenä on kannustaa tulevia lukupolvia kirjojen iloihin.Kirja ja ruusu 2015

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Petri Tamminen: Meriromaani

MIEHEN MERISELITYKSET

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) kertoo kapteeni Vilhem Huurnan elosta pikkupojasta vanhaksi merenkyntäjäksi. Takakansiteksti tarjoilee kirjaa tragikomediana ja vertauskuvana lähes kaikelle.

Romaanin yksi taso on puhtaasti päähenkilön elämänkerta. Siitä poimitaan taitekohdat eri paateilla ja niiden välissä kiinteän maan kamaralla. Henkilökuvaus on romaanin kantava voima. Romaanissa tavoitetaan taitavasti päähenkilön epävarmuus ja kontaktikyvyttömyys. Huurna on apea, psykosomaattisiin sairauksiin taipuvainen vaimea ponnistelija. Ajautuva mies kohtaa joka tyvenen perään myrskyjä ja menetyksiä, ja kapteenin naissuhteet ovat samaa matalikkosarjaa kuin muu merenkulku. Liikuttavia ovat Huurnan pienet piristymiset, hetkelliset ilonhypyt ja melkein rakkauden ailahdukset, joita luonnollisesti seuraavat aina epäonniset aallonpohjat.

Vesi, meri ja merenkäynti sopivat mainiosti allegoriaksi elämänkulun aaltoilulle, ja romaani onnistuu yhdistämään luontevasti kasvukertomuksen ja elämäntutkiskelun. Huurnan kokemuksista koostuu kiinnityskettinki, joka ankkuroituu ihmiselon hyväksymiseen sellaisena kuin se eteen sattuu.

Ikään kuin kohtalo olisi taputtanut häntä poskelle ja sanonut, että ei täällä aina lyödä, joskus vain hipaistaan, ja että niin kuin tämä hipaisu oli sattumaa olivat sattumaa myös ne lyönnit.

Päähenkilö Huurnan kohtaamiset muiden henkilöiden kanssa ovat kuin repeäviä aukkoja päähenkilön sumussa. Tamminen kuvaa hienosti yhdessä vaikenemista tai asian vierestä puhumista. Näin tapahtuu usein Askaisten isäntämiesten alastalonsalityyppisissä neuvonpidoissa ja etenkin Gladin isännän kanssa. Hiukan ihmetyttää laivanvarustajien vankka luotto epäonniseen kapteeniinsa, mutta se on erityisen lohdullinen ja elämänuskoa kannatteleva romaanin piirre. Tyyppi, joka uppoaa kerta toisensa perään ja potee ulkopuolisuutta ja häpeää, on kuitenkin osa yhteisöä, jonka tuki kannattelee.Meriromaani

Lempeän melankolinen tunnelma miellyttää minua kuten myös tiivis kerrontatapa. Teksti etenee kiinteästi ja varmasti. Siinä on rytmin vaihtelua, selkeää sanailua ja aiheestaan laajentuvia havaintoja. Vaikka päähenkilö on totinen tapaus, ei kerronta ole tosikkomaista. Alaotsikon runsaus on rehevässä suhteessa nimeen ja muotoon: Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä.

Tammisen edellinen kirja Rikosromaani oli kaikkea muuta kuin romaani rikosten selvittämisestä, mutta Meriromaanissa on ripaus meriromaaniakin ja sen lisäksi elämänaateromaania. Ihastelen tiukkaa otsikointilinjaa – jo alkutuotannon Muistelmat on tinkimätön – ja jään odottelemaan esimerkiksi Sotaromaania, Matkaromaania tai Taiteilijaromaania. Tai vaikkapa Rakkausromaania.

Meriromaanissa on erikoinen lillumisen tunne. Tilanteet yhdistetään kyllä nimettyihin paikkoihin, ja ajasta kertoo se, että puupurjeveneet liitävät viimeisiä vuosikymmeniä äänettömästi maailman merillä, sillä teräsrunkoiset höyryvoimavetoiset alukset ovat valtaamassa aallot. Mitään muuta ei kytketä ajan ilmiöihin, yhteiskuntaan tai maailmantilaan. Ajasta, aatteista tai paikasta riippumatta on niin Huurnalla kuin kenellä tahansa oma eksistenssinsä ja sen kanssa selviämisensä.

Menneisyys ja tulevaisuus vaikuttivat aivan hahmottomilta, hän oli jäänyt niiden väliin, tunnustelemaan katua kenkiensä alla. Häntä hymyilytti, kun hän huomasi, että hän sai kaikesta huolimatta ottaa askeleensa edelleen yhden kerrallaan.

– – –
Petri Tamminen
Meriromaani.Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Otava 2015
141 sivua
(pienois)romaani
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Muistirastit

Luin Petri Tammisen Muistelmat (Otava 2004) ensimmäisen kerran aika pian ilmestymisen jälkeen. Muistan riemastuneeni alle nelikymppisen röyhkeydestä: muistella nyt noin nuorena ja tuolla tapaa, pinnalta yhdentekevin välähdyksin, lyhyesti ja epäyhtenäisesti. Koska teemoitan kirjahuhtikuutani ”vanhoihin” kirjoihin, muisteluun ja menneisyyteen, otan Muistelmat uusintalukuun.

Kirjassa on alle 80 sivua, osa niistä vain neljännesosan mittaiseksi täytettynä. Teksti etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1970. Joka vuodelta on vähintään yksi muistuma. Tiiliskiviomaelämäkerroille tämä on hilpeä vastaveto: ei synny suurta tarinaa vaan kirjava kokoelma vuosisuunnistusreitin rasteja. Tapahtumahavainnot ovat kirjattu ytimekkäästi. Tunnelma puskee riveistä ja rivien väleistä.

1974, Mietoinen

KÄSIALAHARJOITUKSIA

Aurinko paistoi räsymatolle. Pöydän päässä pinossa oli aikakauslehtiä ja käytettyjä kirjekuoria. Tädit olivat tehneet niihin käsialaharjoituksia: ”Mietoinen city.” Pitkät varjot kulkivat pihanurmen yli. Ajattelin mennä nurmikolle makaamaan. Tiesin että pitää mennä heti jos menee, hetken päästä olisi myöhäistä.

Edellinen esimerkki kokoaa Tammisen tyylikeinoja. Siinä on aistielämys ja havainto. Havainto sisältää absurdin, älyttömän tai koomisen osan sekä aforistisen kiteytyksen. Väliin jää lukijalle ilmaa oivaltaa, nauttia hoksaamisesta ja lisätä mielin määrin omiaan.

Muistumien mittaan minäkertoja kasvaa lapsesta perheelliseksi mieheksi. Vuosien varsien havainnoissa on sekä ohikiitäviä elämyksiä että kouraisevia elämänkriisejä. Vaikka Tammista markkinoidaan lakonisena humoristina, naurun takana on roimia kiputiloja. Jos haluaa ohittaa ne huvittuneisuudella, se on kunkin lukijan valinta. Minuun tehoaa helpon ja vaikean yhdistelmä.

En lähde arvailemaan, miten lähellä biografista totuutta Muistelmat on. Vaikka minäkerrontaan on tietyllä tavalla sisäänrakennettu henkilökohtaisuus, on tässä kirjassa sanat asetettu usein sen verran viitteellisesti, että väistetään kertojan egotrippi. Lukija saa poimia yksityisestä yleisen, jakaa kokemuksen tai suodattaa omalla tavallaan kuvatun havainnon. Näin kävi minulle, ja siitä sopii malliksi junamatkakatkelma: matkustin kutakuinkin samoina vuosina samaa raidetta, vaikkakin ilmeisesti päinvastaiseen suuntaan.

Monta vuotta myöhemmin matkustin Turun ja Tampereen väliä. Junat olivat tyhjiä. Peltojen takana kulki maantie, autot jäivät siellä hitaasti junan vauhdista. Vaunua lämmitettiin, alkoi unettaa. Maisema oli harmaa; vain metsäsaarekkeiden reunoilla näkyi lumen viimeisiä laikkuja, kuin jonkin hyvin kaukaisen asian puhtaita, valkoisia varjoja.

Muistelmat_Tamminen

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Rikos ja ratkaisu

”Vehmaksen mielestä onnistumiset veivät tästä maailmasta huomion kaikelta siltä hyvältä, mitä saavutettiin ilman onnistumisiakin.”

”Ei elämässä mitään valmiiksi saa, hän huomasi, hyvä kun ehtii sirpaleet imuroida.”

”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Petri Tamminen tiputtelee sinne tänne romaaniinsa pistämättömiä aforismeja. Niitä voisi poimia kymmeniä erittäin ekonomisen kerronnan keskeltä. Rikosromaani (Otava 2012) on tarina takaa-ajosta, jossa on kysymys keskeneräisen elämän hyväksymisestä – rikoskin on ihan toista sorttia kuin dekkareissa.

Poliisimies Usko Vehmas jahtaa ihmisten tasapainoa järkyttävää Ångströmiä. Uhrina ovat esimerkiksi kumpulalainen ihmisyhteydet menettänyt kirjastovirkailija, elämänpelosta kärsivä oulunkyläläinen opiskelija ja uskonsa heittänyt pitäjänmäkeläinen pappi. Heikossa hapessa on etenkin menetyksen, syyllisyyden ja yksinäisyyden kalvama Vehmas. Välillä etenemisessä on junnaavuuta. Aika pian huomaa, että inha rikollinen on hieman päälleliimattu allegoria. Oudolla tavalla teos on juoniromaani, vaikka pohjimmiltaan ei ollakaan jahtaamassa rikollista vaan elämänotetta. Isoin haaste ihmiselle ei ole syyllisen etsintä, vaan ratkaisuiden löytäminen ja epätäydellisyyden hyväksyminen.

Tammisen lauseet ovat napakasti aseteltuja klapeja tiiviissä puupinossa. Kirjailija itse kertoo kirjoittaneensa joka lauseen noin 17 kertaa – siitä siis syntyy vaivaton kielen selkeys. Kuvauksesta välittyy myös lämpöä ja viistoa huumoria.

Tällä kertaa kirjailija sotkeutui lukukokemukseeni: olin lukenut kirjasta kolmasosan, kun jäin Turun kirjamessuilla kuuntelemaan Petri Tammisen haastattelua. Enpä olisi osannut yhdistää, että Ångsrtöm on myös fysiikkaan liittyvä atomimittayksikkö, kooltaan jotain käsittämättömän pientä, valon aallonpituuksien mittauksissa käytetty. Mitäpä jos en sitä olisi koskaan saanut tietää? Miten se olisi muuttanut lukukokemustani ja tulkintaani? Tällainen hämmenyksen tilaan joutumiseni taitaakin olla juuri tammista. Elämässä ei voi olla varma, pintapuolisesti joltain näyttävä voikin olla jotain muuta.

Kaunokirjallisuudessa on kysymys elämästä ja minusta. Siksi on pakko pamauttaa vielä yksi sitaatti. Näin voi ilmaisunsa hienosti hionut kirjailija niitata romaanin ensimmäisen kappaleen loppuvirkkeellä tarinalleen elämänmittaisen sitkon:

”Elämä on elettäväksi annettu, ja jos kansa kaikenlaista murehtiikin, niin yleensä ihan muuta kuin sitä, mikä sitä odottaa.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus