Pirkko Soininen: Ellen

Ellen Thesleffin (1869 – 1954) maalaus- ja puupiirrostaide erottuu aikalaisista omaperäisenä ja muuntautuvana. Se on varmasti yksi syy, miksi hän kiinnostaa nyt fiktiohenkilönä vähintään tuplaten. Viime syksynä Kati Tervon Iltalaulaja kuvasi Thesleffiä iäkkäänä maalarina Muroleen maisemissa. Hänen toiseen lempiympäristöönsä Firenzeen vie Pirkko Soinisen romaani Ellen (WSOY 2018). Italialainen vilkas kulttuuriympäristö virittää taiteilijan toisiin taajuuksiin kuin kotimaassa.

Ihan erilainen äänimaisema kuin jouluna Muroleessa, missä kovin ääni syntyy, kun lumihiutale törmää maahan.

Romaanin alaotsikko tiivistää, mistä on kyse: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. Soininen selvittää loppusanoissa, että makrotasolla romaanin asiat ovat faktaa pohjautuen taiteilijan omiin dokumentteihin ja esimerkiksi Thesleff-elämäkerturi Hanna-Reetta Schreckin tarkistuksiin (Minä maalaan kuin jumala). Mikrotasolla romaani on Soinisen sepitettä, eläytymistä Elleniin.

Minä maalaa sieluni jokaiseen maisemaan ja se on totta vieköön vaikeampaa.

Taiteilijan ekspressiivinen tyyli ja väriasteikko muuttuivat vuosikymmenien aikana. Romaani pikakelaa taiteilijan kehittymistä, asemaa taideyhteisössä naisena ja oman tyylin rakentajana. Hän rikkoo kaavoja niin olemuksellaan, naimattomuudellaan kuin otteellaan. Soinisen romaani kuvaa hyvin sitä, miten Thesleffin taiteessa oleellista on tunne.

Ellen, miksi sinä haluat kapinoida? Onko pakko maalata taulu yhdellä värillä?
Mamma hyvä, ei ole oleellista, millä värillä maalaan. Maalaanko yhdellä värillä vai kahdella. Oleellista on, että maalaan tunnetta.

Romaani on varsinaista nimipudottelua. Perheenjäsenet ovat tuiki tärkeitä, samoin taideopiskelussa tutuiksi tulleet kollegat. Firenzessä Ellen tutustuu eurooppalaiseen kulttuurikermaan, merkittävin Ellenille on teatterivelho Gordon. Juuri Schreckin elämäkertakirjan lukeneena pystyn hyvin tunnistamaan nimiä eli todellisia henkilöitä, paikkoja ja tilanteita. Välillä pohdin, miten selviäisin ilman taustatuntemusta.

Miksi minä uhraan kaiken taiteelle?

Ellen on tiivis tavoittelu taiteilijan pään sisään ja kieleen, jolla ilmaistaan taiteen tekemisen paloa sekä uskoa itseensä ja päättymätöntä kehittymistä taiteilijana. Kun Eurooppa elää poliittisesti kriisiaikoja ja lähipiirissä kuolemantapaus seuraa toistaan, Ellen maalaa. Se on hänen kannanottonsa: hän välittää iäisyyden katukivissä, maailmankaikkeuden vedenpinnassa ja maapallon sydämenlyönnit.

Minä maalaan juuri niin kuin haluan.

Päiväkirjan lyhyet merkinnät etenevät kronologisesti. Kirja alkaa rakastumisella Firenzeen ja päättyy siitä luopumiseen. Firenzekin muuttuu, vaikka se pysyy vapauden ja luovuuden tyyssijana vuosien ajan. Ei Ellen elä vain luomiskuplassa tai irti juuristaan, esimerkiksi Murole välkkyy rinnakkaisympäristönä Ellenin mielessä. Kumpikin ympäristö kasvattaa Ellenistä tinkimättömän taiteilijan.

Tavoittelen totuutta, se on ainut totuuteni.

Välillä päiväkirjamerkinnät kertovat arkisesta puuhailusta, nälästä, koti-ikävästä, toimeentulohuolista; toisaalla välittyy juhlaa, perheyhteyttä ja hullaannusta. Myös tyyli vaihtelee arkikirjaamisesta uhoon ja muisteluista tavoitteisiin sekä runonomaisesti kiteytyneisiin havaintoihin ja julistuksiin. Päiväkirjalle luonteenomaista on, että kirjaukset ovat yksityisiä, valikoituja, silti kaikkea paljastamattomia.

Ei se, että jäljentää todellisuutta, sitä mitä näkee, ole parempaa kuin se, että maalaa tunnetta, sitä mitä tuntee nähdessään jotain.

Aluksi en pääse oikein rytmiin mukaan, mutta kun etenen romaanissa, seuraan mieluusti verbaaleja sivellinvetoja. Alan uskoa, että Ellen se siinä valitsee sanapaletista oikeat sävyt. Ellen oli myös runoilija, Soininen on myös runoilija; Ellen on kirjoittanut monikielisiä päiväkirjoja, ja nyt Soininen sanoittaa Ellenin ytimestä suomenkielisiä päiväkirjauksia. Viehätyn romaanin rohkeasta rajaamisesta vain yhteen paikkaan ja näkökulmaan – siten kirkastuu kohteesta jotain oleellista. Katson, kuka Ellen on, mitä hänelle tapahtuu ja miltä se tuntuu – ehkä myös näen.

Toiset katsovat, toiset näkevät. 

– –

Pirkko Soininen
Ellen. Fiktiivinen Ellen Thesleffin Firenzen-päiväkirja
WSOY 2018
romaani
189 sivua (kirjana).
Luin kirjan BookBeatin eKirjana.