– Kellukaa, sanoi isoisä käheästi. – Kellukaa ja kuunnelkaa. Odottakaa oikeaa hetkeä. Kaikki tapahtuu itsellään ja oikein, kun maltatte odottaa ettekä pelkää. On hulluutta luulla, että voitte ohjailla veden ja maan ja ilman väkeä mielenne mukaan. Kellukaa, katsokaa noita!
Ja komendantti Augustin Ehrensvärd katsoo meduusojen leijailua vedenpinnan alla. Ei komendantin kellumisesta tällä erää enempää, mutta minä totisesti kellun Pauliina Lindholmin kerronnan aalloilla. Komendantti (Otava 2017) on romaani, jossa kieli, kerronta ja tarina upottavat ja nostavat pinnalle miellyttävästi – ojentaudun ja antaudun sen nautittavasti kannattelevaan virtaan, joka vie Viaporiin 1748.
Pitkään luin romaania sillä ajatuksella, ettei juoni ole tässä merkityksellinen vaan tarina. Romaanissa kronologisen etenemisen mukana ajelehtii tilanteita ja tapahtumia, jotka viistävät toisiaan mutta joiden yhteydestä ei niin tarvitse piitata. Komendantti kohoaa kuvailun taiteeksi, tuokiokuvien valloittavaksi kertomushelminauhaksi. Aikaan sopiva ilmaisutyyli ja voimakkaita mielikuvia herättävät väläykset usein jopa huikaisevat.
”Huominen suhisi ilman halki vastaan kuin tykinkuula. Enää ei ennättäisi väistää.”
Luen Komendanttia hitaasti, viivytellen ja maistellen. Vähittäin valkenee, että onhan romaanissa juoni, ei vain vangitsevia tilannekuvia. Siinä katsastetaan, kuinka Ehrensvärd selviää Viaporin rakentamisesta ja rahoituksesta sekä suhteesta Helsingin ja Tukholman valtaapitäviin sekä Suomenlinnan väkeen. Oikeamielisyyteen ja jonkinmoiseen säädystä riippumattomaan arvonantoon pyrkivä komendantti tutustuu myös köyhään kalastajavaariin ja hänen pojantyttäreensä Annaan. Romaanissa on toveruutta, rakkautta, valtakähmintää ja huijaamista – vaan ei aivan tavanomaiseen tapaan. Se viehättää.
Yleensä parun fokusoinnin perään. Komendantissa aiheita ja henkilöitä vilisee. Haluaisin viipyä isoisän ja tytön luona, isoisän luonnonlääkintäpuuhissa, komendantin keittiössä, makuukammarissa ja piirustustuokioissa, upseeriston juomingeissa, linnoitustyön kesäöiden valossa, rakennusurakan rapaisissa vaiheissa, kateellisen kaupunkiporvariston kamareissa ja köyhälistön arjen askareissa. Viivynkin. Ja ihmettelen, miten kirjailija saa tuon kaiken ylenpalttisen tuntumaan tarpeelliselta ja uskottavalta.
”- Olette eriskummallinen mies, Komendantti.”
Ehrensvärd kohoaa keskiöön. Päähenkilöä seuraan sivusta, mutta saan lukea myös hänen päiväkirjakatkelmiaan ja kirjeenvaihtoaan. Kiehtovan kuvan saan tästä sivistyneestä monitaiturista, jolla on strategista silmää politiikan ja ihmisten suhteen.
Velvollisuus! Minun työtäni säätelee velvollisuus. Minua raastaa se, että joudun antamaan kauneudelle periksi velvollisuuden vuoksi. Kun piirrän bastionia, minä lasken koko ajan, miten se säilyy ehjänä kun ammukset sitä kivittävät. Kun seuraan tykinputken valua, käsken valumestaria seuraavaksi tuhoamaan täydellisen työnsä poraamalla putkeen reijän. Että sillä voi ampua ja hajottaa ja tappaa. Miten minäkin halusin olla taiteilija ja luoda vain kauneutta, mutta minulla on velvollisuus. Minulla on velvollisuus ja minulla on yksinäisyys…
Lindholmin kirja saa hinkuamaan lisää tietoa Suomenlinnan rakentamisesta ja rakentajasta. Romaani kuvittaa elävästi ajan, paikan ja päähenkilön taustatekijöineen.
Tekee mieli tuoda tämän lukukokemuksen rinnalle romaani toisesta Helsingin rakentajasta Engelistä. Jukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista, arkkitehdin yöpäiväkirja, esittelee tsaarinaikaisen Helsingin synkkämielisen rakentajan; Komendantti puolestaan kuvaa Suomen Ruotsin vallan aikaista asemaa lännen ja idän tallattavana sekä siihen liittyen pikemmin päiväpuolen eläjää, visionääri-Ehrensvärdiä. Herra Komendantin pimeä puoli on lähinnä toikkarointia valoisassa kesäyössä, moniuloitteinen henkilö silti perhe- ja urahuolineen. Kumpikin Helsingin muotoilija on totisesti fiktionsa ansainnut. Enkä lainkaan ihmettele, miksi Komendantti-romaani voitti Suomi 2017 -romaanikilpailun.
– –
Pauliina Lindholm
Komendantti. Viapori 1748
Otava 2017
esikoisromaani
300 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja postaa kirjasta samaan kellonaikaan. Kurkista Arjan arvioon!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Oli kiva kellua historian aalloilla Komendantin vietävänä 🙂 Mistä näitä hienoja esikoiskirjailijoit oikein tulee!?
Sanos se! Hieno asia se on meille lukijoille.
Päiväpuolen kulkija, toden totta 🙂 Hieno tuo vertauksesi aalloilla kellumisesta. En kokenut myöskään fokusoinnin tarvetta, aallot keinuttivat niin mukavasti. Ja totta, myös Ehrensvärd on kirjansa ansainnut. Upeaa, kun näitä kekseliäitä kirjailijoita meillä on!
Kiitos Arja! Nautinnollista kuvausta, sellaista väläyksien proosaa, joka herättää visuaalisia mielikuvia, elävöittää tilanteita, aikaa, tapoja ja henkilöitä.
Kun kuulin tästä romaanista, mietin että onpa samantyylinen asetelma kuin Viikilän romaanissa. Nyt aamulla olen lukenut kritiikkejä töstä ja ymmärrän, miten erilainen tunnelma romaaneissa on. Kiehtovaa! Suomenlinnaa katsoo varmasti tämän luettuaan erilaisin silmin.
Katja, katse tosiaan lähtee uuteen suuntaan! Suomenlinnaan menen huomenna kesäteatterin vuoksi ja voin fiilistellä Ehrensvärdin rakennelmien ympäröimänä, ehkä teen myös kunniakumarruksen muistomerkillä.
Pari päivää sitten bongasin tämän Otavan syysluettelosta ja mielenkiintoni heräsi. Nyt se suorastaan kirmaa innosta, joten lukulistalle tämä esikoinen menee, ehdottomasti.
Jonna, hienoa, että olet vakuuttunut. HS-kritiikki ei niin innostunut, mutta monet meistä bloggaajista näköjään on. Minuun teksti ja tarinat tehosivat.
Tykkäsin kirjasta ja sen tunnelmasta. Se teki myös vaikutuksen, että kirja on fiktiivinen muistelmateos.
Tunnelma välittyi hienosti kerronnsasta ja henkilöissä imua. Kirja herätti kiinnostuksen Suomenlinnaan ja sen rakennuttajaan – unohtamatta tavallista kansaa.