Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Loistava ystäväni aloitti Elena Ferranten Napoli-sarjan, ja nyt on pääsy toisen osan suomennoksen kimppuun: Uuden nimen tarina (WSOY 2017). Ensimmäisen osan loppu nostaa tunnelman huippuun, ja siitä seuraava osa suoraan jatkaa. Täysillä törmätään 16-vuotiaana avioituneen Lilan avioliiton karikkoon ja Elena-kertojan kolhiutumiseen samassa mylläkässä.

Ystävättäret

Tavallaan ei mitään uutta, sillä Lila edellä mennään, ja Elena on ystävänsä kahleissa, vaikka hän pitää välillä etäisyyttä ja pystyy itsenäisiin tekoihin. Tai sittenkin: Elenan omaehtoisuus on paljolti näennäistä.

Kyllä, olisi hienoa, jos hän [Lila] alkaisi taas lukea. Palaisimme kansakouluaikaiseen asetelmaamme, jossa hän oli aina paras ja minä toiseksi paras. Opiskelulle tulisi merkitys, koska Lila osaisi antaa sille merkityksen. Pysyttelisin hänen varjossaan ja tuntisin oloni vahvaksi ja turvalliseksi. Kyllä vain. Alkaisimme kaiken alusta.

Paluuta entiseen ei ole, sillä avioituneelle italialaistytölle on raamitettu paikka ja niin on työläistaustastaan kouluttautumaan pyrkivällekin. Palaan myöhemmin jälkimmäiseen, nyt sananen Lilan virittyneestä maailmasta.

Olen kyllästyä kirjan vuolaaseen osuuteen Lila-johtoisesta rantalomasta. Vaikka ymmärrän tarkan kuvauksen kertovan teineistä, jotka haluavat telmiä mutta ovat ajautuneet aikuisten asemaan, väsyn pitkitykseen. En imeydy hulluun rakkauteen. Eivätkä ylenpalttisesti kuohuavat tunteet, normalisoitu perheväkivalta ja machonokittelu tunnu tarjoavan uutta näkökulmaa, vain ärryn asioiden tilasta.

Ystävyysdynamiikan kuvaus kiehtoo minua ensimmäisen romaaniosan tapaan. Jatkuva voimainkoettelu riipii. Äkkikäänteinen, viirusilmäinen, ylivertainen Lila alkaa vaikuttaa hahmottomalta ilmatila-ahmatilta, sen sijaan Elenasta saan entistä enemmän irti, ja vaikka hän yrittää kätkeytyä sivustaseuraajan tai korttelikronikoitsijan rooliin, hän yrittää: ”Lähden tästä liejusta niin kauas kuin mahdollista.”

Nuorena, kunnianhimoisena, pätemään pyrkivänä Elenan elämä on yhtä pinnistelyä ja todellisen minän peittelyä. Sitä on myös ystävyys, jossa hän vaappuu ilmapuntarin nuolena ja koittaa pitää tilannetta korkeapaineen puolella, vaikka sisällä myrskyää. Opiskelu Pisassa toisaalta antaa liikkumatilaa.

Kuinka helppoa onkaan kertoa itsestäni ilman Lilaa: aika hidastuu ja vuosien tärkeät tapahtumat liukuvat niin kuin matkalaukut lentokentän kuljetushihnalla; niihin voi tarttua, ottaa ylös, ja kaikki on selvää.

Luokkaretki

Ja nyt pääsen kirjan kiinnostavimpaan puoleen, yhteiskunnalliseen kerrokseen. Elena kortteleineen on kotoisin yhteiskuntaluokkien kellarista. Nyt aikuistumisen kynnyksellä Elena möyrii kellarista, mutta tuntee lähtökohtien pimeyden aina sisällään, toiseuden, toisaalta-todellisuuden.

Poissa oli mielenkiinto kehittää puhetapaani, eleitäni, pukeutumistani ja kävelytyyliäni ikään kuin olisin kilpaillut parhaasta valepuvusta, naamiosta, joka istui minulle niin hyvin, että siitä oli tullut tavallaan kasvot.

   Yhtäkkiä tajuntaani iski tuo sana: tavallaan. Olinko selviytynyt? Olin, tavallaan. Olinko repäissyt itseni Napolistani, kotikorttelista. Tavallaan. – -. Pelkäsin niitä, jotka osasivat olla sivistyneitä aidon huolettomasti, eivät vain tavallaan, kuten minä.

Zlatan sen jo sanoi: vaikka Zlatan lähtee lähiöstä, lähiö ei lähde Zlatanista. Vaihda tosielämän jalkapallotähden nimen tilalle 1960-luvulle sijoitettu fiktionainen Elena.

Elena tekee niin sanotun luokkaretken, mutta lähtökohtiaan tai kotiolojaan hän ei pääse pakoon – eikä Lilan vaikutusta. Elenan isovanhemmat eivät osanneet lukea tai kirjoittaa, vanhempia ei moinen voi vähempää kiinnostaa. Elenalle yliopistotutkinto ja kirjoittaminen ovat tavoiteltavaa ja omaa. Vai ovatko? Romaani päättyy moniselitteisesti siihen, että Elena on epävarmana esikoisromaanin kirjoittajana sosiaalisesti tyhjän päällä ja hänen romaaninsa sydän on Lilan 10-vuotiaana kirjoittama kertomus.

Kohti tv-sarjaa

Kerronnallisesti Uuden nimen tarina sisältää jäynän: se on kuin uudelleen kirjoitettu Elenan esikoisromaani astetta tosipohjaisemmin sisältäen Lilan salaisten muistiinpanovihkojen sisältöä. Se etenee kronologisesti ja huokuu sitä, miten kertoja tietää muistelijana jo kaiken – tai se on hänen tulkintansa menneistä vaiheista, tunteista ja ajatuksista. Kierrettä lisää se, että minäkertojan nimi on sama kuin kansilehden kirjailijan, mikä suuntaa ajattelemaan autobiografiaa. Ja kirjalijanimi on tämän ajan kuuluisin pseudonyymi, jonka henkilöllisyys salataan.

Totesin jo, että Elenan hahmon koskettavuuden lisäksi kirja sisältää minua kismittävää ainesta. Kuvaustarkkuus välillä väsyttää, toisaalla ravistaa. Korttelin yhteisöllinen, patriarkaattinen, seksistinen, juoruileva ja väkivaltainen henki kyllä välittyy, ja nuorten aikuisten seksuaaliset viritykset voimistavat sitä. Melske lähentelee klisettä – toisin kuin esimerkiksi sekä Elenan että Lilan karmivat neitsyydenmenetykset, joiden taustoitus ja kuvaus pomppaa paperista iholle.

Ahmaisen tarinan, koska kieli on soljuvaa, etenevää ja ilmeikästä. Siitä kiitos sujuvalle suomennokselle. Ihastelen viimeisen kappaleen juoniveiviä – kuten kävi myös ensimmäisessä osassa. Kolmatta osaa saa odottaa vuoden, ja kovasti kyttään jo tulevaa tv-sarjaa, sillä toivon, että minua hiertäneet osuudet toimivat visualisoituina, kunhan roolitus osuu kohdilleen.

– –

Elena Ferrante
Uuden nimen tarina
suomentanut Helinä Kangas
Napoli-romaanisarjan toinen osa
508 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kakkososan (englanniksi) lukeneita: Lukuisa, Omppu ja Riitta.