Maria Turtschaninoff: Naondel

Kirjallisuudella on mahti viedä mahdollisiin maailmoihin. Hyvä mittari siihen taitaa olla tämä: lukemisen lomassa arkiaskareita tehdessä mieli askartelee kuvitelluissa solissa, lähteillä, joentörmillä, saarissa, puustoissa, puistoissa ja palatseissa. Näin käy Maria Turtschninoffin Naondel-kirjan (Tammi 2016) kanssa.

En ole erityinen fantasiafani, vaikka olenkin tolkienini lukenut ja gameofthronesit tuijotellut. Monet fantasiaromaanit tuntuvat kaavamaisilta genretoisinnoilta, ja koen vaikeaksi heittäytyä satumoodiin. Vaan on poikkeuksia.

”Meillä oli salaisuus, joka liitti meidät yhteen”

Turtschaninoffin Maresi aloitti sarjan Punaisen luostarin kronikoita. Nuortenromaani sai eittämättömistä ansioista Finlandia Junior -palkinnon 2014. Nyt kronikka jatkuu kertomuksilla siitä, miten Maresissa kuvattu naisyhteisö aikanaan sai alkunsa. Nurinperinen järjestys sopii hyvin, sillä nyt saan vastauksia kysymyksiin miehiltä varjellun saaren alkuperästä.

Huhut ja tarinat saaresta, jolla asuu pelkkiä naisia, ovat levinneet maailmaan – ehkäpä luonamme poikenneiden kalastajien ja kauppiaiden mukana. Tarinat ovat etsiytyneet hakattujen, vainottujen, kiusattujen tyttöjen korviin. Tytöt ovat uhmanneet suuria vaaroja löytääkseen luoksemme. On hyvä, että se, mitä olemme tänne rakentaneet ei häviä eikä unohdu. Olemme luoneet jotain uutta, sellaista, mitä ei missään muulla tässä maailmassa, joka toisiaan näyttäytyy niin pimeänä ja synkkänä.

Maailma tosiaan usein näyttäytyy pimeänä ja synkkänä, myös Naondelissa. Nuortenkirjakategoriaan romaani näemmä luokitellaan, mutta mielestäni ote on aikuismainen. Vaikkei väkivaltakuvastoa revitellä, vaara, alistaminen, julmuus ja hyväksikäyttö täyttävät valtaosan sivuista. Voisi jopa sanoa romaania melko raskaaksi: kertojia ja henkilöitä on paljon, ja toivottoman pahuuden ikeen alla joudutaan matelemaan pitkään.

”Kirjoitan myös muistiin kaiken, mitä tapahtuu, ja saan muut tekemään samoin”

Kertojanaisia yhdistää se, että suuren sulttaanikunnan visiiri Iskan ottaa heidän väkivalloin ja sulkee palatsiinsa. Iskania ajaa vainoharhainen vallanhalu, kaikki muut ihmiset kelpaavat vain välineinä. Jokaisella kronikoivalla naisella on jokin erityisominaisuus, voima, jonka Iskan omii ja samalla nujertaa naiset:

”Joissakin tosiaan piilee totuus. Ja ne minä otan haltuuni. Tai tuhoan, niin ettei kukaan muu pääse hyötymään niiden voimasta.”

Kronikointi tarkoittaa historiallisten tapahtumien kertomista aikajärjestyksessä. Siksi ei ihmetytä, etteivät kertojanaisten äänet juurikaan eroa toisistaan. Kertomuksista selviää heidän taustansa, joutuminen Iskanin kynsiin ja alisteinen elämä hovissa. Vaikutun erityisesti siitä, miten psykologisen uskottavasti kuvataan naisten selviytyminen itsensä etäännyttäen ja tunteita kontrolloiden. Vaikka Iskan on yksioikoisen paha, tarinan eduksi luen sen, että muuten ei juurikaan käytetä mustavalkoista palettia.

Riistetyt naiset kehittävät omanlaiset hengissäpysymistapansa, eikä siinä ole tilaa toisille. Jokainen joutuu uhrautumaan ja umpoitumaan. Vakuuttavasti tarinankehittely kuljettaa ja osoittaa, miten voi viedä aikaa, jotta joku kykenee taistelemaan vapauden puolesta ja miten paha lopulta voidaan selättää yhteistyöllä. Tässä tapauksessa naisvoimin.

Kerronta vie vahvasti naisten tarinaa eteenpäin. Sadunomaisuutta välittyy ympäristön elävästä kuvailusta, ja taianomaisuutta tihkuvat erilaiset uskomukset ja riitit, joista naisten kulttuureissa ammennetaan voimaa. Tärkeä rooli lankeaa lähteelle (elämän ja kuoleman näyille), unille (tai niiden hallinnalle) ja vanhoille teksteille (perinnetietoisuudelle).

”Olkoon tämä alku jollekin uudelle”

Ei tarvitse paljon fantasian verhoa raoittaa, kun näkee ajantasaisen totisen toden. Tässä ajassa on koteja, kaupunkeja ja kulttuureja, joissa ”iskanit” jylläävät. Tämä aika tarvitsee myös toivoa, Naondelin tapaisen parempaan elämään vievän veneen, symbolisesti sisarellisuuden paatin.

Vaikka hieman vierastan sitä, ettei Naondelista löydä ketään siedettävää maskuliinia, hyväksyn ehdoitta romaanin sanoman, jossa naiseudelle perustetaan arvoisensa paikka. Se voi olla juuri siinä, missä juuri nyt olet. Sinne voi päästä vaikka miten kivuliaiden kokemusten jälkeen; riiston, raiskausten, hengen ja ruumiin runteluiden jälkeen. Siellä jokaisen yksilöllisyydellä ja ruumiillisuudella on ilmaisuvapaus ja valta, kun niistä ottaa vastuun muita polkematta. Sitä kohti tosielämässä fantasian voimaannuttamana: joka tyttö ja nainen ottamaan mieli ja ruumis omikseen.

Se ei ollut uhri, nyt sitä ei määrännyt kukaan vieras. Se oli yksistään minun. Minun määrättävissäni. Minun tahtoni käytössä. Oli kuin olisin löytänyt kotiin, oli kuin olisin pudonnut tähtien joukkoon, tässä oli kaikki ja enemmänkin.

 – – –

Maria Turtschaninoff
Naondel. Punaisen luostarin kronikoita
Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö
Tammi 2016
fantasiaromaani
397 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa, ainakin: Kieltenopen kotiblogi, Luetaanko tämä?, Sekaisin kirjoista ja Ullan luetut kirjat.

Kirjailija kertoo omin sanoin kirjan lähtökohdat tässä.