Monesti olen maininnut, että pidän romaaneista, joissa rakenne on repaleinen. Luin kesällä peräkkäin Emma Puikkosen hienon episodiromaanin Eurooppalaiset unet ja Evie Wyldin teoksen Kaikki laulavat linnut (Tammi 2016). En tiedä, oliko annostus liian tanakka, mutta Puikkosen monisyinen ja yhteiskunnallinen teos puri minuun EU-palkitun Wyldin teosta tehokkaammin, vaikka mielenkiintoinen ja taitava romaani Kaikki laulavat linnut on.
Wyldin kirja on jännärihenkinen juoniromaani, ja se johtuu oudosti nimenomaan rakenteesta. Väkivahva nainen Jake kertoo tarinaansa australialaisesta lapsuudesta itselliseen aikuisuuteen mutta nurinpäin eli askel askeleelta edeten lapsuuteen: se houkuttaa selvittämään, mitä hänelle on tapahtunut. Vasta lopussa ratkeaa lintujen laulu ja Jaken elämän käänne. Tai oikeammin käänteet, sillä vuorotelleen menneeseen liukumisen rinnalla etenee päähenkilökertojan nykytilanne lammasfarmarina, jonka elikoita jokin raatelee yksi kerrallaan – senkin selvittämiseen sisältyy jännitysmomentteja.
Rakenneoivallus kannattelee kokonaisuutta, ja myös karu kerronta kiehtoo, etenkin osoittelemattomuus. Tarinaan tuikataan ohimeneviä henkilöitä, joilla on merkityksensä mutta joita ei selitellä eikä availla. Tunnetta tihkuu tekstin pintaan niukasti, sillä päähenkilökertoja on pakotettu etäännyttämään itsensä varuillaan vaanivaksi tarkkailijaksi, yksinäiseksi selviytyjäksi. Jake on jäyhä nainen, joka on rikki, enkä sitä ihmettele. Sitä selittävät elämäntapahtumat, joita annostellaan säästeliäästi tarinaan. Lisäksi sitä selittää usein toistuva, Jaken isältään oppima lause:
Ihmissilmä havaitsee ensimmäiseksi liikkeen.
Rähjäinen ja autio ympäristö tukee tunnelmaa. Tarinassa on alituinen vaaran tuntu. Se ahdistaa, ja kasvukertomuksena Kaikki laulavat linnut on totisen synkkä. Ihmissuhteet ovat lähinnä kyttääviä tai väkivallan uhkaan viittaavia. Se pistää miettimään, miten yksi niksahdus voi olla peruuttamaton. Se sysää pohtimaan kasvuympäristön merkitystä, tyttöjen ja naisten asemaa miesten maailmassa sekä sitä, miten vähissä ovat selviytymiskeinot, jos ei ole turvaa, rahaa tai koulutusta.
En ole varma siitä, pidänkö väreilevästä yliluonnollisuusripauksesta. Pitäisikö sen olla symboli (pahan vaaninnasta ei pääse sitten millään, sitä ei voi paeta) vai yksi jännitystäky? Yhtä kaikki: Kaikki laulavat linnut on synkeä salaisuusselvitys taitavasti toteutettuna. Komea ja jopa koskettava on viimeinen luku, joka avaa mahdollisuudet, jotka menetettiin.
Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.
– – –
Evie Wyld
Kaikki laulavat linnut
suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2016
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa mm. Hemulin kirjahylly, Kirjakaapin kummitus, Lukuisa, Lukutoukka, Mari A
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Minä vaikutuin tästä hurjasti. Ennakko-odotuksia ei juuri ollut, vaan pääsin aloittamaan kirjan aika lailla puhtaalta pöydältä. Yllätyin tarinan intensiivisyydestä.
Eurooppalaiset unet on vielä lukematta, mutta lukulistalla se on.
Tosiaan kesällä kävi niin, että peräkanaa luettuna Puikkosen huippukirja vei tehoja Wyldilta. Olen usein pohtinut sitä, miten konteksti vaikuttaa lukemiseen. Vireys- ja mielentilan lisäksi sävyjä antavat muut sillä hetkellä jylläävät asiat. Objektiivista totuutta ei tosiaankaan ole. Kaikista taustatekijöistä huolimatta Kaikki laulavat linnut säväytti rakenteen ja salaperäisyyden vuoksi.
Tämä vielä. Juttuni viittaus Euroopplaisiin uniin on silkkaa hyvää sattumaa. Olen kirjoittanut jutun kesällä heti lukukokemuksen jälkeen, ja alkuviikolla ajastamani postaus osuu Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistuksen jälkeiseen päivään.
Tämä on ollut mun listalla pitkään. Ehti jo kääntyä suomeksikin, kun vatuloin lukemisen kanssa. Tuo ”yliluonnollisuusripaus” jäi mietityttämään. Ei oikein olen munkaan juttuni, mutta riippu tietysti paljon siitä, miten se on toteutettu ja siitäkin, että mitä tuolla ilmauksella tarkoitat.
En halua paljastaa yliluonnollisuustarkoitustani juonispoilauksen vuoksi. En usko, että siihen liittyvä salaperäisyys laimentaa kirjaa. Sen rakenne on sen verran omaperäinen, intensiteetti tiukka ja kerronta juurevaa, joten tohdin kaikin tavoin suositella Wyldin kirjaa. Kokeile edes!
Tuija, halusin tulla taas vaan kiittämään termistä ”repaleromaani” 🙂 Ja tämä Wyldin teos – hurja ja taidokas, pidin kovasti.
Oi, otan kiitoksen vastaan! Hieno kirja on Wyldin romaani. Ilo lukea tekstejä, joissa on arvaamattomuutta. Sopii monin tavoin jännitysteemaan.