Tietokirjallisuus on lavea laji, ja sen sisällä on myös teoksia, joissa faktaproosaan ujuttuu fiktiivisestä tekstistä tuttua tyyliä. Viime vuosina minua ovat säväyttäneet tietoa, taitoa ja kokemusta yhdistäneet Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naparetki. Näiden tapaan Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (Gummerus 2016) tarjoaa subjektiivisen elämystietomatkan.
H niin kuin haukka (tästä lähtien vain H) on kaunokirjallissävytteisesti kirjoitettua asiaproosaa luonnosta ja sen kesyttämisyrityksestä. Aiheena on ikiaikainen haukkametsästys, lähinnä haukan koulutus. Macdonald tuntee aiheensa läpikotaisin sekä satoja vuosia vanhan kirjallisuuden tuntemuksen että oman, jo lapsena alkaneen haukanlennätysharrastuksen vuoksi.
Aihepiiri on nykymaailmassa yllättävä. Sen kulttuurihistoriallista taustaa valotetaan kiinnostavasti, ja siitä lukisin lisääkin. H:ssa esitellään kiehtovasti haukkakirjallisuutta. Etenkin pureutuminen 1900-luvun alkupuoliskon kirjailijan T. H. Whiten kompleksiseen elämään ja tuotantoon vaikuttaa. Ja tapahtuu kummia: Whiten osuus kiepauttaa faktan fiktiotekstiksi, lähdetiedot alkavat elää kuin romaani.
Haukkametsästyksellä ja haukan koulutuksella on H:ssa monia merkityksiä. Macdonaldille siihen liittyy syvimmin isän kuoleman ja oman masennuksen käsittely. Haukka on syy, symboli, väline ja keino.
Höyhenet kohoavat ilmaan, tuuli puhaltaa ne pensasaitaan, ja ne takertuvat hämähäkinseitteihin ja piikkisiin oksiin. Haukan varpaille vuotanut helakka veri hyytyy ja kuivuu. Aika kuluu. Siunattu auringonpaiste. Tuuli liikuttelee ohdakkeenvarsia ja on poissa. Ja minä alan itkeä äänettömästi. Kyyneleet vierivät kasvoillani. Fasaanin vuoksi, haukan vuoksi, isän ja hänen kärsivällisyytensä vuoksi, sen pienen tytön vuoksi, joka seisoi aidan vieressä ja odotti, että haukat tulisivat.
Kirjassa on upeita kuvauksia, hienoja lauseita, avointa pohdintaa, kipeitä havaintoja, laajan tietämyksen oivallusyhdistelyä ja älykästä erittelyä. Etenkin kirjan alkupuoli herättää ihailua kerrontataidosta ja aiheenkäsittelystä. Valitettavan tapani mukaan huomautan, että kirjan loppupuolella on tiivistämisen varaa, mutta ymmärrän hyvin, että masennuksen ja surun kierteestä ei ole oikotietä. Siinä on juostava nummia ja mäkiä haukan perässä, ryvettävä mudassa, saatava raapaleita piikkipensaista ja terävistä kynsistä, väännettävä niskoja nurin kaniineilta, puisteltava päältä fasaaninhöyhentukkoja, säikyttyä äänistä, eristäydyttävä ja luovutettava.
Ja olen oppinut myös, miten vaarallista on luulla, että jonkin olennon villi elinvoima olisi samaa villeyttä, jonka me ihmiset siihen yhdistämme. Kanahaukka on kuoleman, veren ja ja hurmeen ympäröimä olento, mutta sitä ei voi syyttää julmuuksista. Haukan epäinhimillisyyttä kuuluu vaalia, koska se, mitä haukka tekee, ei liity mitenkään meihin.
Suruprosessikuvauksena kirja koskettaa. Huikeinta siinä on kuitenkin se, että villiä luontoa, luontokappaletta ei lopulta romantisoida. H niin kuin haukka asettaa haukan ja ihmisen paikoilleen: haukkaa tai elämää ei voi hallita, elämä ja sen lennon pituus ovat rajallisia. Haukka voi lentää metsän kätköihin palaamatta. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, ja ihminenkin pitää päästää lentämään.
– – –
Helen MacDonald
H niin kuin haukka
H is for Hawk
Suomentanut Irmeli Ruuska
Gummerus 2016
asiaproosaa
376 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja julkaistaan viikolla 12.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Paluuviite: Helen Macdonald: H niin kuin haukka | Yökyöpeli hapankorppu lukee
Kiitos kirjasi lainasta! Sen lukeminen vei aikaa, mutta sitten, kun pääsin kirjan maailmaan, ei mökkihommilla ollut enää valtaa minuun. Hyvä, kun sain eilen muutettua vanhan savolaisveneemme kukkaveneeksi – ja illansuussa hallayön pelossa raahattua painavat ruukut sisätiloihin. Nousin aamulla ylös kuudelta päättämään taipaleeni Helenin ja Mabelin kanssa, mutta tuskinpa unohdan heitä aivan pian.
Kuten aina, kritiikkisi on niin oivaltavaa ja kattavaa, että voisin vain sanoa, että yhdyn siihen. Kieli on runollisen kaunista ja tarkkaa etenkin luontoa ja eläimiä kuvatessaan. MUTTA ei voi mitenkään olla oikein pitää villieläintä vankinaan metsästämässä toisia villieläimiä. Näin sanoessani paljastan sivistymättömyyteni ja kyvyttömyyteni ymmärtää omasta viitekehyksestäni ja kulttuuritaustastani eroavaa perinnettä ja teen itsestäni kapeakatseisen narrin, mutta ei voi mitään, näin tunnen. Kirjan arvoa se ei silti vähennä, se on hieno lukukokemus.
Olen samoilla linjoilla luontokappaleen kytkemisestä vankeuteen, mutta tapa, jolla kirjailija asiaa käsitteli, oli kiinnostavaa.
Paluuviite: Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti | Tuijata. Kulttuuripohdintoja