Rakkauden ja surun monenkirjavuus värittää Milena Busquetsin romaania Tämäkin menee ohi (Otava 2016). Nelikymppinen minäkertoja viettää huvilakesää lasten, koiran, ystävien, rakastajan ja ex-miesten seurassa muutama kuukausi äidin hautajaisten jälkeen. Aika paljon kirjan aineksista kiteytyy tässä:
On suhteellisen helppo saada seksiä, mutta että saa jonkun pitämään sylissään koko yön on toinen tarina, eikä edes se takaa rauhallista unta; jotkut miehet ovat äärimmäisen epämukavia. Polttava aamutuuli saa silkkimekkoni liehumaan ihollani. Myös se, ettei paina mitään ja ettei mikään paina, on oma tarinansa, ja se että suru saa kaiken painamaan tonnikaupalla omansa.
Romaani on suru- ja ikäkriisin impressio. Kertoja koittaa tarttua kiinni hetkeen ja paeta samalla, kun hän ikään kuin pitkittää jäähyväisiä äidilleen. Muistumat äidin sairaudesta ja kuolemasta painavat, silti kesä läikehtii. Pahaa mieltä kertoja koittaa karkottaa intohimopurkauksin. Hyviäkin hetkiä menneestä vilahtaa, mutta kohtaamiset ja muistot kiitävät ohi. Päiväperhosmaisuus peittää painostavuutta: kovin paljon tilaa vievät ulkonäkö- ja puvustuskuvailut, päihteily ja miesjutut.
Tunnen olevani yhtä tosikko kuin Elena-ystävä, joka joutuu sanomaan suorat sanat etuoikeutetun häilyjän itsekeskeisyydestä. Käsitän kyllä, että vapaa nainen on saanut syyllistämättömän kasvatuksen ja kyvyn heittäytyä, nauraa ja jatkaa rakastamista. Huomaan kuitenkin eläytymiseni tökkivän, vaikka romaanissa on hölinän välissä koskettavia huomioita.
Sinun kasvosi, äiti, katosivat sen naamarin taakse jonka sairaus niille nosti. Ponnistelen joka päivä, jotta näkisin ne taas, jotta pääsisin vuosien läpi ja kohtaisin todellisen katseesi, sen joka sinulla oli ennen kuin se kivettyi. Tuntuu aivan kuin kaataisin muuria vasaralla. Samalla tavalla käy surun kanssa, joka asettuu päällemme ohuina ja narskuvina lasikerroksina ja peittää meidät vähä vähältä kokonaan.
Minua nävertää yleensäkin romaaneissa sinä-kerronta. Tyylikeino on vaativa – joskus se toimii, toisinaan ei. Tämän tarinan Blanca-kertoja liukuu vähän väliä sinäilemään, eli hän vetää äitinsä mukaan tarinaan kuin hänelle päiväkirjaa tai kirjettä kirjoittaen. En sille sulanut. Mielenkiintoista, että tämä on toinen äitiromaani, jossa sinutellen lähestytään poissa olevaa äitiä; toinen on eteläkorealainen Pidä huolta äidistä (2015). Tunnelma romaaneissa on kovin erilainen, ja espanjalaisromaani on näistä rosoisempi.
Tämäkin menee ohi -romaanin kuohukuplina pirskahtelevat hetkiin liittyvät tunnelma- ja aikatasoliukumat. Ristiriitainen vaihtelevuus on kieltämättä elämänmakuista, vaikkei Blancasta lempihenkilöäni kehkeydykään. Uskon, että tästä tarinasta syntyisi täysiverinen espanjalaiselokuva, jossa olisi paljon puhetta ja aistillisen räiskyviä kohtaamisia.
Tämäkin menee ohi niin kuin hento lumipeite Riian vanhankaupungin aukiolla. Luin romaanin ennakkokappaleen joulukuisena matkapäivänä.
– – –
Milena Busquets
Tämäkin menee ohi
suomentanut Tarja Härkönen
Otava 2016
romaani
190 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Haluaisin saada tämän kirjan käsiini. Kirjan nimi Tämäkin menee ohi on hieman aneeminen muistaa. Espanjanjalainen kirja kiinnostaa minua yleensäkin.
Kiinnostava ja ristiriitainen kirja – varmasti herättää ajatuksia. Espanjalaiskirjallisuus kiinnostaa minuakin, ja olen täysin käännösten varassa.
Jos kirjassa olisi jätetty henkilöiden ulkonäön ja vaatteiden kuvailu kokonaan pois, se olisi kooltaan puoliintunut ja siitä olisi ehkä tullut mielenkiintoinen lukukokemus. Ketä voi kiinnostaa tämä määrä ulkonevia silmiä ja seitinohuita silkkejä? Takakannessatekijää verrattiin Siri Hustvedtiin, OMG. Mielenkiintoista nimittäin oli päähenkilön estoton ja lempeä suhtautuminen omaan kroppaan ja seksiin. Vaikutelma meni pilalle siitä, että kuitenkin tuntui olevan äärettömän tärkeää verhota tämä rakkauden temppeli tietyllä tavalla, tietyin taitavin yksityiskohdin – ja jumalauta kertoa ne kaikki lukijalle.
Mahtavaa! Ajattelinkin, että tämän kirjan ristiriitaisuus saa sinut avaamaan sanaisen arkkusi. Ja kyllä, ulkoiseen ripustautuva höpötys sai äimistymään. Kun ois ollut sitä muutakin, johon keskittyä. Toisaalta voi kyökkipsykologisoida, se oli sitä surudefenssiä. Mutta, mutta…
Ei ollut, se oli huonoa laskelmointia ja lukijan aliarvioimista. Eikä mikään viitannut siihen, että annettaisiin ymmärtää päähenkilön ihan justsilleen seonneen ja sekoamisen ilmenevän hysteerisenä vaate- ja ulkonäkömaniana. Juu: ansionsa kirjalla silti oli, siksi ehkä harmittikin se, että mahdollisuudet hukattiin.
Lukiessani mietin, onko tässä asuasiassa jotain kulttuurisia juttuja, joita en tavoita. Että jossain päin Eurooppaa niihin ei suhtauduta niin kuin sinä ja minä. Vaan ihan sama: osa romaanista tuntuu jonninjoutavalta, osa ei. Voi kun Almadóvar ohjaisi hysteerisen, silkkihelmoja heiluttelevan leffan!
Tuokin on mahdollista, siis että normaalille osalle naiskuntaa vaatteet ovat juuri niin tärkeät kuin tälle pöhlölle päähenkilölle. Romanttisen naisviihteen genreen tietysti kuuluu ulkonäkö- ja vaatekeskeisyys, mutta nämä oli överit. Enkä parhaalla tahdollakan löydä tästä mitään ironiaa tai kerronnallista jippoa, mistä lukijan pitäisi ymmärtää, että vaatteiden kuvailulla oli jokin ihan toinen tarkoitus kuin vaatteiden kuvailu. No niin, päätän vaahtoamiseni tähän.
Hauskaa, että vaahtosit!
Minulle sattui Busquetsin kirja aivan väärään saumaan:olin juuri viettänyt viikon Rohinton Mistryn upean romaanin A Fine Balance parissa.
Järkyttävää verrata Milena Busqutsia Siri Hustvedtiin, Riikka Pulkkiseen tai Sadie Jonesiin.
Kirjailijan pitkälti omaelämäkerrallisesta (?!) sankarittaresta ei tullut ystävätärtäni, mutta tuskinpa hänkään haluaisi tutustua minuun, elämän turhan totisesti ottavaan ihmiseen.
Jotain tavoittamatonta Blancaan jäi. Kukin taaplaa tavallaan, sanoisin.