”Äideistä parhain sä oot.” Tuo laulunluritus muistuu mieleeni joistain muinaisten vuosien tenavatähtikisoista riipaisevana ja hirvittävänä. On oletettavasti populaa, joka sitä kuunnellessaan pidättelee oksennustaan, sillä kaikilla ei ole ollut pullantuoksuisen lempeää emoa. Jos Gillian Flynnin romaanin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015) päähenkilö viisusta jotain tietäisi, seuraisi siitä vihlovia viiltoja.
Minäkertoja Camille on pienen ikänsä kiusannut itseään, syypää sille on Adora-äiti, järisyttävän kauhea kurppa. Suhde nyt kolmikymppiseen tyttäreen on ollut jääpalakoneen luokkaa. Harvoin lukee sellaista aikuisen tyttären nöyryytystä kuin esimerkiksi romaanissa kuvattu yhteisen laatuajan vietto muotiliikkeessä.
Flynnin dekkarin ydinjuonena on kahden pikkutytön murha, jota journalisti-kertoja passitetaan raportoimaan. Sattuu siis niin, että murhat tapahtuvat päähenkilön lapsuusmaisemissa. Kätevästi näin saadaan kuvaukseen mukaan päähenkilön häiriintynyt äitisuhde, traumat kuolleesta pikkusiskosta ja kammotusouto 13-vuotias siskopuoli. Muuten poliisitutkimukset polkevat paikoillaan, eikä Camillen journalistityö huippua hio. Ja pikkukaupungista saa kovin twinpeaksimaisen kokemuksen.
Flynn on vetävä kirjoittaja. Tämä esikoisromaani kiitää samoilla minäkerrontaradoilla kuin Paha paikka ja Kiltti tyttö: teksti on kaihtelematonta ja tarkkanäköistä. Esikoisessa ei ole yhtä nasevaa yhteiskuntanäkemystä kuin kahdessa jo aiemmin suomennetussa romaanissa, mutta sitäkin pistävämpi se on kertojapäähenkilön suhteen. Siekailematon tuskaoperetti.
Flynnin tavaramerkki on epämiellyttävät henkilöt. Tässäkään päähenkilö ei ole helppo tyyppi, mutta vetää puoleensa. Teräviä esineitä saa etenkin kauhistumaan, millaisia jälkiä epäinhimillinen lapsuus on Camilleen jättänyt ja mitä kamppailua jokapäiväinen selviytyminen yhä on; kertojan itseinho ja itsetuhoisuus sekä niistä pyristely tekevät todella kipeää (sitaatti fonttivalintoineen kuten romaanissa):
Vesi kirveli silmiäni, peitti nenäni, ja sulki minut sitten sisäänsä. Kuvittelin, miltä mahdoin näyttää ylhäältä käsin: ruoskittu iho ja äänettömät kasvot välkehtivät veden kalvon alla. Ruumiini pani hanttiin hiljaisuudelle. Korsetti, rivo, nalkuttaa, leski! se huusi. Vatsani ja kurkkuni kouristelivat, halusivat epätoivoisesti kiskoa happea. Sormi, huora, ontto! Vain hetki itsekuria. Miten puhdas tapa kuolla. Kukka, hehku, sievä.
Nytkähdin pintaan, haukoin henkeä. Huohotin pää kattoa kohti kallellaan. Rauhassa, rauhassa, vakuutin itselleni. Rauhassa, tyttökulta, kyllä sinä pärjäät. Silitin poskeani, lepertelin itselleni – miten säälittävää – mutta hengitykseni tasaantui.
Dekkariviikkoni mielenkiintoinen yhteensattuma on se, että amerikkalaisen Flynnin esikoisdekkarissa ja baskimaalaisen Dolores Redondon esikoisessa Näkymätön vartija (blogissani 14.6.2015) on aivan samat lähtökohdat: kolmikymppinen, äitisuhteesta traumatisoitunut nainen saa työkokemuksen kotipaikkakunnalle, jossa vinksahtanut sisko vaikuttaa tapahtumiin. Muuten eroja löytyy. Redondon dekkariin siis palaan myöhemmin, Terävistä esineistä tiivistän lopuksi, että se on kasvuolosuhdetutkielma, jossa jännitys on pikemminkin psykologista kauhua epäinhimillisestä ympäristöstä päähenkilövetoisesti kuin varsinainen rikoksenselvittelykertomus. Minä ahmaisin sen aihetta kauhistellen.
– – –
Gillian Flynn
Teräviä esineitä
Suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2015
dekkari
316 sivua.
Sain pikalainan kirjastosta.
Arja, Leena ja Omppu käsittelevät viiltävää kirjaa terävästi.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Asetelmassa on tosiaan hurjan paljon samaa kuin Näkymättömässä vartijassa, mutta meno on ihan toinen. Kovin kätevästi lapsuustraumat molemmissa sattuvat päähenkilön kohdalle. Jotenkin äiti on epäuskottava molemmissa, vaikkeivat emot pullantuoksuisia aina ole oikeastikaan; silti suoranaista vihamielisyyttä omaa lasta kohtaan on vaikea niellä. Flynnin sankaritar on rikki, mikä on mielestäni kuvattu koskettavasti.
Kyllä, haavoittuneisuus ja sen vaikutukset upposivat!
Hei ihana Tuija!
Sain kirjan loppuun aamulla ja kun lopetin lukemisen tunteeni olivat ristiriitaiset:sujuvaa ja vetävää tekstiä, mutta olo jää lukemisen jälkeen nihkeksi: voi miten sairasta! Välinpitämättömäksi kirja ei jätä eikä Camillesta voi olla pitämättä.
Näin on, ei jätä välinpitämättömäksi. Siis hyvä!
”Lapsuus se on, korvaamaton. Paljon mä sain, siks kiitän sua ain.” Tai jotenkin tohon suuntaan. Tuli muuten Tuija aikamoiset väreet, kun aloin tota biisiä lauleskella ja mietin Teräviä esineitä. Huima kontrasti.
”Järisyttävä kauhea kurppa” – sulla on kyllä niin sana hallussa. Kyllä vaan, niin on. Hieno kirjoitus muutenkin. Pidin tästä kirjasta kovasti sen ruumisteemojen vuoksi (ja nyt en puhu kuolleista, mutta sen varmaan arvasitkin).
Kiitos, Omppu! Mulla soi monet biisit mielessä. Mutsi, mutsi. Bohemian Rapsody. Ja tuo iki-ihana mainitsemasi euroviisu. Ja hirtehisin sävelin. Viiltävä teema on todellakin kirjassa tehokas.
Ei kun se euroviisu onkin: nuoruus on, seikkailu…