Kilttiä tai muunlaista väkeä

Hän lupasi pitää minusta huolta, mutta minua pelottaa. Minusta tuntuu, että jokin on pahasti pielessä, ja menossa pahempaan suuntaan. Minusta tuntuu kuin en enää olisi Nickin vaimo. Tai ylipäätään ihminen: olen kuin matkatavara, jonka voi pakata ja purkaa, kuin sohva tai käkikello. Minut voi heittää vaikka tunkiolle tai työntää jokeen. Minulla on epätodellinen olo. Kuin olisin katoamaisillani.”

Amy katoaa. Kas, hän on tilittänyt tuntemuksiaan päiväkirjaan. Manhattanilainen itsetietoinen, varakas menomimmi on muuttanut siippansa Nickin kotikonnuille, uneliaan Mississippin perukoille. Avioparin voimasuhteet vaihtuvat: Amy on toimettomana ja toimeentuloa vailla kotona, Nick opettaa journalistiikkaa ja pyörittää baaria. Eikä ole juonipaljastus, että Amy katoaa. Tätä tapausta kieputtaa Gillian Flynn romaanissa Kiltti tyttö (suom. Terhi Kuusisto, WSOY 2013).

Amy on ollut esikuva psykologivanhempiensa lastenkirjasarjalle, Ihmetyttö Amy. Verrattoman fiktion varjossa ainokaisena kasvaminen on nimihenkilölle fataali musta aukko. Duunaritaustaisella Nickillä on sentään mahdollisuus peilautua elävään henkilöön, kaksoissiskoonsa. Synkkää perustaa kyllä löytyy: äiti kuolee syöpään ja yrmeä isä uppoaa Alzheimerin sumuun. Tämä kaikki kuuluu juonikulissiin, kuten katoamista seuraava poliisitutkintakin.

Amyn ja Nickin sepittelyt vuorottelevat tapahtumiin nähden osin eriaikaisesti. Se tuo tarinoinnille vetävyyttä ja on koko jutun juju. Välillä lukija on asioiden edellä, välillä perässä, usein pulpahtaa odottamattomia paljastuksia, vedätysvihjeitä ja äkkikäänteitä. Etenkin romaanin alkuosa kulkee Mississippi-joen tapaan reippaasti virraten.

Kirjan kumipintainen kansi tuntuu oudon kiehtovalta.

Kirjan kumipintainen kansi tuntuu oudon kiehtovalta.

Kumpikin minäkertoja on välkky ja kulmikas kuvaaja. Kumpikaan ei ole varsinainen ihmisystävä: he näkevät ympäristön ja läheiset jopa irvokkaan terävästi. Nyt ei fiilistellä päänsisäisten paljastusten auringonpaisteessa, eikä pariskunnalle symppispisteitä ropise. Yhteiselo ja suhteet muihinkin ovat lähinnä peliä. Kulminaatio on hääpäivän aarteenetsintäleikki, jossa suhteen veri punnitaan.

Lähtökohtaisesti tekstiä voi lukea psykologisena avioliittoromaanina. Vahvalla väännöllä rutistetaan suhteen alkuhuuma kuivaksi, jolloin jäljelle jää todellisten tunteiden peittely ja kyttäily. Käynnissä on nyrjähtänyt kisa. Liitto on kuin kihelmöivä litsari romanttisten komedioiden pohjustamalla poskella. Unelmaromanssista pari on edennyt varhaiseen keski-ikään, mikä ei olekaan happy end.

On tavallista, että puolisoilla on erilaiset odotukset suhteesta, tunteista ja niiden ilmaisusta sekä yhdessäolosta. Tässä romaanissa kaksi eri kokemusta ja tulkintaa korostavat sitä, miten etäälle puolisot päätyvät ja samalla tuntevat toisensa hyvässä ja etenkin pahassa. Nickin vertaus asiantilasta on kylmäävä:
” – – koska silloin avioliittomme oli jo siinä jamassa, että olin tottunut olemaan vihainen hänelle, ja se melkein tuntui nautinnolliselta: kuin kynsinauhan pureminen, ei voi olla jyystämättä vaikka tietää, että pitäisi lopettaa, koska oikeastaan se sattuu. Raivoni ei tietenkään näkynyt päällepäin. Jatkoimme kävelemistä ja kylttien lukemista ja osoittelemista.”

Romaani ei ole vain avioliittokuvaus, psykologinen tutkielma tai jännäri. Siinä on purevaa rakennemuutoserittelyä. Päähenkilöt jäävät työttömiksi mediaseksikkäistä töistä toimittajana ja psykologina. Tietotekniikka vie ihmistyöt. Irtisanomisaaltoja kuvataan terävästi, samoin Nickin vanhan kotiseudun muuttumista työttömien haamukapungiksi: ostarit tyhjenevät ja hienostotaloalueet autioituvat. Työttömät luovuttavat verta ja plasmaa vain muutaman dollarin tähden.

Yhteiskuntanäkemys tarkentuu romaanin edetessä. Eletään totisesti mediasoitumisen aikaa. Kaapelikanavat ja vapaa netti ovat ahmaisseet journalismin ja sylkevät mielikuvahöttöä. Narsistit ja kyynikot manipuloivat medialumon harhanäkyjä, ja näytöstyyliin marssitetaan framille tilanteita, joissa median avulla asiat näytetään siten kuin halutaan, totuudesta ei olla niinkään kiinnostuneita. Mediapeli on samalla osa Amyn ja Nickin parisuhdekisan juonipunosta. Jännäri kääntyy julkisuusfarssiksi.

Sandemosea jälleen mukaillen: muusta ei kannata kertoa kuin rakkaudesta ja kuolemasta – ja vähän rahasta, kuten Henning Mankell listaan lisää. Yhtä lailla kuvaus voi pohjautua niiden puutteeseen, kuten tämä romaani kekseliäästi asetelman keikauttaa. Reippaan alun jälkeen Kiltti tyttö on osoittelevan psykopatologinen, osin jopa ennalta arvattava, joskin erittäin tempaisevasti kerrottu. Monta plussapistettä epämiellyttävien henkilöiden tenhoavasta tavoittamisesta! Lisäbonusta jenkkiläisen populaarikulttuurin romanssihorisontin himmennyksestä.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

2 responses to “Kilttiä tai muunlaista väkeä

  1. Ritva Suhonen

    Hei ja kiitos hienosta kirja-analyysistäsi!
    Luin Kiltin tytön heinäkuussa ja kaksikolmasosaa siitä oli mielestäni vallan upeaa kerrontaa.
    Juonen kehittely teki mielestäni lopusta tylsän ja tarinan ”uskottavuus” kärsi.
    Gillian Flynnin vinkkaamana luin Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt. Alku on aika- ja henkilöpoukkoiluineen sekavahko, mutta aikuisten satu nappasi sadannen sivun paikkeilla mukaansa eikä päästänyt irti ennen viimeistä sivua.

  2. Säkenöivät tytöt siis pistän korvan taa. En uskalla sanoa Kiltistä tytöstä enempää, ette tule juonipaljastuksia, mutta aika samoilla linjoilla olen kanssasi, mutta loppupuolta katsantoni kannalta pelasti ironinen mediakritiikkivinkkeli. Lennokas kertoja kyllä Flynn on – ja kelpo suomennos!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s