Edda, töölöläistarina

Mutta minä en ole tehnyt mitään pahaa, Edda ajatteli. En ainakaan paljon. – -. Olen tutkinut, pohtinut, järjestellyt. Olen yrittänyt saada selkoa ja tehdä järkeä kaikkeen, siitä lähtien, kun olin lapsi täällä. Kun olin Etta Roos, kun olin Eetu.

Eri elämänjaksoissa nimensä vaihtava Edda on ainutlaatuinen nimihenkilö Eeva-Kaarina Arosen romaanissa (Teos 2014). Juonesta tyydyn toteamaan vain sen, että 1950-luvun töölöläisen kerrostalon Eetu-Etta-lapsi kohtaa sadun ja toden yhdistävän järkyttävän näyn muiden lasten kanssa, ja aikuis-Edda rakentaa sen symbolisesti uudelleen työpaikkansa koulumuseon käytäville 1990-luvulla.

Romaanin taidokas rakenne ja kerronta ihastuttavat. Siinä vuorottelevat minämuotoinen lapsiääni ja kolmannen persoonan aikuiskuvaus – vaan olisiko etäännytetty kertojakin itsestään irtaantunut Eetu-Etta-Edda? Kumpikin kerrottu ajanjakso on kohtalaisen lyhytkestoinen, ja tarina-aikavuorottelu etenee pihdeissään pitävän ahmittavasti. Helsinki-kuvaus on elämyksellistä, samoin ajankuva. Kieli soljuu, ja lukiessa näkee, haistaa ja kuulee, jopa tuntee fyysisesti, kuten Eddan korsetin puristavat luut.

Edda on selvästi outo jo lapsena, sen saa lukea rivien välistä. Kerronnassa on valtaisia aukkoja, joita sopii kaikessa hiljaisuudessa täydentää, kuten lapsuusperheen näkymättömyys sekä vuosikymmenten vaitiolo kahden kerronta-ajan välissä. Eddassa on liuta sivuhenkilöitä päähenkilön kautta terävästi läpivalaistuina. Yksi on ylitse muiden, Astrid. Eetu-Aatu on lapsuuden symbioottinen ystäväpari, niin kiehtova ja traaginen, ja siihen erityispiirteensä tuo Aatu-Astridin mykkyys.

Kokonaisuus sykkii nimihenkilön rytmissä. Eetu-Etta kokee muutaman järkytyksen, joista rikkoutuneena hän selviää rakentamalla näytöshahmon nimeltä Edda. Näytelmä jatkuu äärimmilleen hiottuna viisikymppisen Eddan elämässä, sillä hän elää laittautuneena 50-luvun vintage-ladyksi.

Hän seisoi nailonalushameessa peilin edessä ja katseli kuvaansa. Oli keskityttävä. Hän oli ryhtymässä ensi kertaa sinä vuonna maskeeraukseen, ja välineet olivat valmiina peilihyllyllä, jossa kulki pitkä salamana mutkitteleva särö. Se lävisti Eddan elämän, vuodesta 1957 tähän päivään saakka.

Eddan aistillinen elämä on romaanissa kuvattu kaikin maustein. Kampaukset, meikit ja pukeutuminen ovat oleellista rekvisiittaa. Sitä on myös Eddan iltaelämä tanssisaleissa ja sieltä valitut yövieraat. Edda on sekoitus hienostuneisuutta ylilyönnein ja karkeutta hienosäädöin. Aronen perustelee uskottavaksi uskomattoman ilmestyksen, tämän kukoistuksensa takarajoilla taiteilevan naisen elämän.

Tätä romaania pitäisi päästä puimaan puhuen jonain syksyisenä iltana muutaman muun Edda-lukijan kanssa. Romaani upottaa tulkintatulvaan. Se on monikerroksinen, samalla viiltävä, vakava, viistoa huumoria virittelevä ja lopulta jopa toiveikas. Islantilainen Edda-tarusto kulkee romaanissa sisätarinana, ja sillä leikitellään nimiä Ragnarök ja Thor myöden. Ragnarökiin vertautuen romaanissa tapahtuu henkilötasolla kauheaa tuhoa, ja kalmankausi kestää pitkään, mutta jotain uutta voi syntyä hävityksen tilalle. Ihailen Arosen tarkkuutta ja taitoa: Eddassa on fiktiotaikaa, joka lumoaa.

Kolme lisähuomautusta:
1) Helsingin kirjamessuilla Arosta haastatteli kirjasta ja Eddan hahmosta hurmioitunut Juha Hurme. Lopuksi hän kysyi, mitä Eddalle kuuluu syksyllä 2014. Arosen mukaan Edda on jo kuollut, tyydyttettynä ja tyytyväisenä. Joka viikko hänen haudalleen joku tuo kimpun tuoreita kukkia. Kukahan…
2) Ragnarök on oleellinen juonikuvio myös Helena Wariksen uutuusromaanissa Vuori. Siinä ragnarök on fantasiaromaanin tapahtumiin upotettu. Ja onhan samaa jumalten tuhoa ruotinut jokunen vuosi sitten myös A. S. Byatt.
3) Kirjabloggaajat ovat ottaneet Eddan omakseen. Kurkista vaikka näitä: Annika, Arja, Erja ja Susa.