Tänään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä muutama kirjabloggaaja julkaiseee yhtäaikaisesti lukukokemuksensa. Kerron ensin omastani, ja postauksen lopussa on lisää kimppalukijoista, haasteesta nimeltä Lukukivaa kimpassa.
Paula Havaste kertoo piispa Henrikin tappotarinan taustan romaanissa Tuulen vihat (Gummerus 2014). Hiippahatun muinainen kirvesmurha ei liene kenellekään uutinen tai juonipaljastus, joten romaanin yllätykset ovat edeltävissä tapahtumissa. Ja paljastettakoon heti alkuun nimijäynä, Lalli-jallitus: r-vika ja harvoin mutta rajusti kuohahtava luonne on kohtalokas.
Tuulen vihat on romaani 1100-luvun muinaisuskosta, elämänmenosta ja metsäpatrarkaatin valtasuhteista. Päähenkilö Kertte on melko hyviäosaisen metsäpirtin ainoa tytär. Hän ei ole yksioikoinen henkilö, eikä erityisen sympaattinenkaan, sillä osattomuuden tunne, äidittömyys ja karkean isän pelkääminen muovaavat nuorta tyttöä laskelmoivaksi naiseksi. Romaani kuvaa hyvin sitä, mitä hän voi tehdä ja sanoa ja miten siitä eroaa se, mitä hän näkee ja kokee. Kertellä on taipumuksia ja haluja, jotka hänen pitää piilottaa. Hän näkee vainajahenkiä, mikä on sallittua vain miehille, ja hän haluaisi muutenkin toimia toisin, kuin mikä on tytöille ja naisille soveliasta. Kertte on ärhäkkä ja nokkela annetuissa rajoissa, esimerkiksi hän itse hommaa Larrista taloonsa kotivävyn.
Romaanissa on kiinnostava alku. Kertte on hämmentynyt lapsi henkien ja maallisen elämän välissä. Häntä seuraa ilkeä ja kurittomuuksiin houkutteleva kalpea tyttövainja, jonka rooli pienenee Kerten naisistuessa. Epileptisen veljen katkera kohtalo on sekin osa kasvuympäristöä, samoin uskomusperinnettä jakava palvelija Uvanta.
Tuulen vihat on kronologisen juonivetoinen, erityisiä syvätasoja ei henkilokuvauksessa tai kerronnassa viljellä. Kun niitä kaipaa, teksti tuntuu välillä tasapaksulta. Vuosittaisten markkinoiden kuvaus suhteessa Kerten kehittymiseen ymmärtämättömästä tytöstä pärjäämisestään tietoiseksi naiseksi on hyvä oivallus. Väkevimmin romaani kuvaa raskasta ihmiseloa maallisessa elämässä ja sen kestämistä hyvitellen ja maanitellen uskomusolentoja, jotka ovat metsäsuomalaisten karussa arjessa melkein elävämpiä kuin elolliset.
Joka ilta Kertte toi karjan yöksi hakaan, kumarsi metsään päin ja lausui kiitoksensa Marjatalle siitä, että tämä oli pitänyt oman karjansa loitolla heidän karjastaan. Yhtäkään metsän petoa ei näkynyt, ei edes jälkiä, joten Tapion vaimo piti heidän pirttiään erikoisessa suojeluksessaan.
Oletan, että lukukokemukselleni on eduksi, että olen juuri lukenut upean metsämytologiakirjan Puiden kansa, jossa kuvataan suomalasten metsäuskomuksia – Havaste luonnollisesti upottaa niitä romaaniaineksiksi. Henkimaailma, enteet, taiat, loitsut ja vuodenkiertoon kuuluvat uskomustavat Havaste kuvaa kansatieteellisen tarkasti. Pääosin ne sulautuvat juonenkulkuun, mutta on hetkiä, joina teksti on lähenee oppineisuuden osoittamista tarinan ja romaanifokuksen kustannuksella. (Kirjan loppuun on viisaasti koottu hakusanaperustainen tietopaketti.)
Pidän siitä, että Tuulen vihat paneutuu kuvattuun aikaan ja miljööseen. Pidän siitäkin, että se ei ole historiaviihteen romanttisinta laitaa. Myös Kristiina Vuoren Näkijän tytär (Tammi 2012) askaroi henkien ja näkyjen parissa, ja siinä on romanssiainesten ohella mainiosti kuvattu 1200-luvun muinais- ja kristinuskon rajapintoja, mutta huomaan viehättyväni Havasteen metsäpirttielämän epäsentimentaalisuudesta.
Tuulen vihat -romaanissa on joitain hiipuvia vaiheita, esimerkiksi loppupuolen arkielämäkuvaussuvanto, jossa Kerttekin kyllästyy ja Larri laimenee ja minä kärsimättömänä alan odottaa sitä kuuluisaa ”Henrik, Larri/Lalli ja kirves” -kohtausta. Nopsaan ohitetaan Larrin kauna piispanvallan uhkaa kohtaan, mutta lähimmäisille lempeän Larrin äkkiväärää puolta ja kirveen hankintaa osoitellaan sormella pitkin matkaa. Romaanin onneksi loppuhuipennuksessa on kutkuttavia käänteitä; Kerten äitiyspohdinnat, eroottinen syttyminen, Larrin lallimainen väärinkäsitys ja kierot loppukäänteet pelastavat.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Lukukivaa kimpassa 10.10. klo 10
Luet yksin mutta kuitenkin yhdessä: lukuharrastus yhdistää. Kotimaiset kirjabloggaajat ovat muodostaneet lukukimppoja. He julkaisevat juttunsa kotimaisista uutuuskirjoista samanaikaisesti Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. klo 10.
Paula Havaste: Tuulen vihat
Erjan lukupäiväkirja
Ja kaikkea muuta
Kirjakaapin avain
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan kirjat
Antti Holma: Järjestäjä
Kirsin kirjanurkka
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Helena Waris: Vuori
Hyllytonttu
Kirjakaapin kummitus
Notko, se lukeva peikko
Oksan hyllyltä
Routakoto
Todella vaiheessa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Kiitos taas kerran Tuija!
Menen tänään kansalliskirjailijamme muistoa vaalien Palojoelle Kiven syntymäkotiin kahden ystäväni kanssa.
Siellä esitetään pienimuotoinen näytelmä ”Pappihan pojasta piti tulla” ja saamme opastuksen myös kotiin.
Kaunista syksyistä lukupäivää!
Ritva
Hyvää Aleksis Kiven päivää sinulle ja teemareissulle! Jos pidät historiallisesta romaanista ja luotettavasta tapa- ja aikakuvauksesta, Havasteen romaani on laatutyötä.
Lalli-jallitus, hih. Se oli hauska oivallus kirjailijalta. Ja Larri niin miehekäs, oikea äijä, että ihan ihastuin. Kertte pyörittää miestä miten haluaa. Mikseipä ennenkin olisi voinut olla fiksuja naisia, jotka näkevät vähän enemmän kuin vaikkapa elantoa pöytään taistelevat uroksensa.
Larriin olisi voinut zoomata tarkemmin, kyllä vain. Ja kiinnostaa, miten tarina jatkuu, kirja jää uteliaisuutta nostattavaan vaiheeseen.
Aika samoin tätä luin, pidin toisaalta kovasti kansantapojen kuvauksesta, mutta paikoitellen perinnettä tuli melkein luettelomaiseen tahtiin.
Ja vähän hassusti tarina tuntui jäävän kesken, jatkosarjojen lukeminenkaan ei taida olla minulla oikein hanskassa 🙂
Juu, postaustasi lukiessa ajatteelin, että samoilla linjoilla olemme lukeneet. Romaanissa on onneksi monia muinaisuskomuskohtia, jotka ujutetaan saumattomasti tarinaan. Ja sitten on joitain hienoja kuvauksia, mieleeni on etenkin jäänyt Kertten uintikohtaus. Ai, aiot luovuttaa 🙂 Minua jäi jatko kaihertamaan.
Hauska lukea, miten eri ihmiset ovat ajatelleet kirjasta samalla tavalla ja kuitenkin erilaisesti. Minä viehätyin juurikin tuohon arkielämäsuvantoon, sillä koin sen arkisten puuhien alla tarinan etenevän katseilta piilossa, mutta voimakkaasti… Ja olivathan ajan tapojen kuvaukset varsin mielenkiintoista lukemista ihan itsessäänkin 🙂
Kyllä, tuo on todella perusteltu näkövinkkeli viipyilyyn, jännitteen kasvattaminen, kun lukija jo historiasta tietää kirveskohtauksen varmasti tulevan. Havaste on velho loihtimaan vanhan arjen eläväksi. Vaan äidyin silti hieman kärsimättömäksi. Kimppaluku on kivaa näinkin, siis toisten simultaanipostauksia lukien ja lukuvinkkeleitä vertaillen!
Minä en pidä historiallisista romaaneista, en ainakaan eniten. En ole myöskään sarjafani. Olen kiinnostunut tuosta ajanjaksosta ja tuosta alkavasta ajanjaksosta. Eli tuossa oli paljon tuttua. Olen joutunut selvittelemään paljon muinaisuskoa, kirkon roolia. Odotan, miten Havaste jatkaa tuosta. Jäin koukkuun. Pidin sinun kuvauksesta.
Kiitos Ulla! Kirjakoukut ovat parhaita, vallankin kun ne tulevat yllättävästä suunnasta.
Tämä vaikuttaa kyllä kiinnostavalta teokselta – tuo kuvattuun aikaan ja miljööseen paneutuminen vetoaa minuun. En ole aikoihin tämänkaltaisia historiallisia romaaneja lukenut, tällä voisi palautella kirjallisuudenlajia mieleen.
Jonna, kokeile ihmeessä. Varmaa ajankuvausta noinkin kaukaa historiasta, ja tyttöjen osa näyttäytyy elävänä. Ja henkien…