Tsukuru Tazaki on 36-vuotias asemarakennussuunnittelija Haruki Murakamin romaanissa Värittömän miehen vaellusvuodet (suom. Raisa Porrasmaa, Tammi 2014). Päähenkilön elämän käännekohta ja painolasti on kaksikymppisenä koettu yhtäkkinen hylkäyskokemus: neljä ystävää lopettaa selittelemättä kiinteän suhteen. Vähän myöhemmin yksi uusi ystävyys katkeaa odottamatta. Romaani on katsaus siihen, miten menneet pettymykset muovaavat persoonaa ja miten sellaisesta voi selvitä, jos voi selvitä.
Teksti on valtaosin pintakuivaa havaintoproosaa. Siinä on tietynlaista etäisyyttä, joten tyyli on linjassa päähenkilön tunnetilaan. Mies selviää päivästä toiseen pintapuolisella järkkymättömyydellä, hän on järkkynyt sinnittelijä. Lukiessani heilun: minua koskettaa päähenkilön haavoittuneisuus mutta närkästyn tekstin paikoittaisesta kömpelyydestä ja hiomattomasta toistosta. Henkilökuvaus on ulkokohtaista, enkä saa otetta nuoruuden syvään ystävyysviisikkokokemukseen. Rakkaudesta kirjoihin valittelee kirjailijan toistavan vanhoja aineksia, ja sama vaivaa minun mieltäni. Minusta romaanin tunnelma on aika kohmettunut (vaikkakin se sopii teemaan); myös Sinisen linnan kirjasto jää kaipailemaan tunnelmakipinää. Kumpikin bloggaaja pitää uutuudesta, ja kyllä minäkin löydän siitä kiinnostavia puolia. 
Hurahdin 1Q84-romaanin merkillisyyksiin, kun taas Kafka rannalla keikkui yliannostuksen rajalla. Nyt Murakami on realistisempi kuin aikoihin, silti kerronta lipsahtaa tasaisesti pois tosiolevaisesta. Unet ovat merkityksellisiä, ja ne paljastavat valveilla peiteltyjä puolia. Mukana on pääaiheesta poikkeavia juttujuonteita. Viehätyn kummallisuuksista, ja vaikka niissä on tuotemerkkityyppinen Murakami-leima, ne avartavat.
Murakami ja musiikki -yhteys on jälleen merkittävä. Tällä kertaa surumielinen painomusiikki soi kerrotun taustalla ja komppaa tarinatunnelmaa. Lisztin Vaellusvuodet mainitaan moneen otteeseen: sävellyssarja sitoo päähenkilöä muistoihin, se on hänelle lisäksi ajaton tunnevirta.
Le mal du pays. Tuo hiljainen, melankolinen kappale piirsi hänen mielessään potemalle muodottomalle surulle vähän kerrassaan ääriviivat. Kuin ilmassa piileskelevä läpinäkyvä olento, jonka olemus nousee hiljaa kokonaisuudessaan näkyviin sen pinnalle takertuvien lukemattomien, hienojen siitepölyhiukkasten avulla.
Tapahtumaloikkaus Helsinkiin ja Hämeenlinnaan on tietysti hupaisa, mutta mietin, olisiko reissu suomalaislukijasta yhtä kiinnostava, jos kohteina olisivat jotkut muut pienet eurooppalaiskaupungit, vaikka Vilna ja Kaunas. Huvittaa sekin, että päähenkilöä rasittavat metaforisesti elämästä laukovat (iloiset !) suomalaiset, mutta matkan jälkeen myös päähenkilö heittäytyy metaforiseksi ja on aiempaa valmiimpi kohtaamaan itsensä ja muut.
Saatan olla tyhjä ihminen vailla sisältöä, Tsukuru ajatteli. Mutta koska sisältö puuttui, niin oli myös niitä, jotka sentään löysivät sijan sisältäni, vaikkakin vain väliaikaisesti. Kuin yöaikaan liikkuvat yksinäiset linnut, jotka etsivät päivän ajaksi turvallisen lepopaikan jonkin autiotalon katon alta. Linnut varmaankin pitivät hämärästä, hiljaisesta ja tyhjästä tilasta. Siinä tapauksessa Tsukurun tulisi ehkä pikemminkin iloita omasta tyhjyydestään.
Vaelsin värittömän miehen epätasaisessa matkassa. Romaani tihentyy loppua kohti, sillä valjut kulkijat, joita päähenkilö edustaa, saavat arvon, tylsyys oikeutuksen ja tavallisenoloiset hyväksynnän. Minä pidän siitä, miten hylkäyssyiden etsintä tuo juonenkulun tarvitseman jännitteen, irreaalin pilkahdukset virkistävät, ja ymmärrän päähenkilön kehityskulun. Värittömän miehen vaellusvuodet pistää ajattelemaan identiteetin kehittymistä ja sitä, miten moni meistä hellii vinoon mennyttä kuvaa itsestään ja näkee itsensä toisin, yksiulotteisemmin tai kapeammin kuin muut. Romaanissa on ymmärrystä elämänkulun sattumille ja anteeksiannolle. Siinä on myös toivoa, rakkaudenkin mahdollisuus – saa sitten vastakaikua tai ei.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Ehdinkin tässä jo odotella kirjoitustasi Murakamin uusimmasta. Vähän tuollaista toisaalta vie mukanaan, toisaalta ihan ei, koin itsekin. Sitäkin olen miettinyt, että onko tässä romaanissa taso/ja, jotka eivät ensilukemalla aukea? Onko joku piilotettu syvempi systeemi? Vai onko kenties niin, että se, että kirjoittaja on Murakami luo jo itsessään jonkinlaisen syvemmän tason tunnun?
Hyviä kysymyksiä! Kuten kirjoitinkin, tuli pintakuiva olo, ja soimaan itseäni, etten täysillä eläytynyt päähenkilöä piinaavaan tilanteeseen. Minulle se juuri on taso, joka ei ensilukemalla temmannut: nuoruusjärkytykseen jämähtänyt identiteetti, jumittava tunnejarrutus ja sen kuvaaminen kasvot säilyttävällä moodilla. Liian simppeli juttu vaikka kokemuksena kaikkea muuta kuin simppeli? Ja sitten kuitenkin kirjan tyylin, kuvaustavan ja aiheenkäsittelyn ymmärtää ja hyväksyy juuri päähenkilön lähtötilanteen vuoksi. Ajattelen niinkin, että on kiinnostavaa lukea ihmettelen-työlästyn-tykkään -kirja. Ja kun on lukenut kaikki aiemmat suomennetut Murakamit ja suurimpaan osaan on hihkuen ihastunut, on odotushorisontti kohtuuton. Toisaalta mestarilta sallii vaikka mitä ja sitten ei kuitenkaan.