Luuranko perhoselle: 1Q84

Haruki Murakamin 1Q84 (suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2013) tekee levottomaksi. Tarina lähestyy, pakenee, tulee taas liki, liki. Se tarjoaa kuormakaupalla tosia ja uskomattomia mielenmaisemia. Yötaivaalle ilmestyy hopeisen kuun taa sammalenvihreä toisinto. Q otsikossa tarkoittaa kysymysmerkkiä numeron 9 sijasta. Tarinan taustalla luonnollisesti lymyilee Orwellin romaani 1984, mutta vuosiluvun tulevaisuusfantasia on mennyttä. Murakamin versio saattaa olla orwellilainen ajatusrikos. Nyt ollaan Tokiossa juuri oikeaan aikaan mutta kahden maailman reunalla.

”Aivan oikein. 1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin.”

Romaani kuljettaa rinnan kahta kolmikymppistä. Tengo on ex-judoka, matemaatikko ja aloitteleva romaanikirjailija. Hän ajautuu outouteen haamukirjoittamalla lukivaikeuksisen teinin fantasiaromaanin pikkuväestä. Se on Tengolle kuin perhoselle luurangon rakentamista. Toinen päähenkilö, Aomame, on arvoituksellinen nainen, kunto-ohjaaja ja palkkatappaja. Näillä kahdella on kohtalonyhteys: yksi kädestä kiinni pitämisen hetki kymmenvuotiaina. Kumpikin tahoillaan kuuntelee Janáčekin Sinfoniettaa, kumpikin näkee kaksi kuuta, kumpikin lähestyy tietämättään mystistä ja salaperäistä uskonyhteisöä. Lähestyvätkö he koskaan toisiaan? Sen selvittämiseen annetaan aikaa yli 1200 sivua.

Romaanin alussa taksikuski sanoo Aomamelle: ”Älä anna ulkonäon pettää. Aina on vain yksi todellisuus.” Puolivälissä romaania Aomame ajattelee: ”Tämä on todellinen maailma, joka on täynnä aukkoja, epäjohdonmukaisuutta ja antikliimakseja.” Juuri sellainen on Murakamin romaanitrilogia. Ihan niin kuin Tengo vähitellen hyväksyy menneet ja uskoo, että eteenpäin voi elää paremman toivossa ja kohtalon huomassa, hyväksyn lukijana romaanin – ne antikliimaksitkin.

Yleensä vingun tiivistämisen perään. Kaksi osaa luettuani hinguin vain lisää tarinaa. Katse henkilöiden sisuksiin, tunteisiin ja toimintaan on kirkas: kuvaus on tyylikästä ja upottavaa. Tarinan ilmaisusuoruus ja mielikuvituksellisuus on vastaan sanomaton yhdistelmä. Ja kun vielä onnistutaan välttämään tosikkomaisuus, sulatan melkein kaikki kummallisuudet. Pohjavire on häpeämättömän, korosteisen romanttinen. Senkin nielen kakistelematta. Filosofinen liemi rinnakkaistodellisuuksista, elämäntotuuksista ja uskomuksista menee sekin alas yhdellä kulauksella.

Rehellisyyden nimissä totean, että kolmas osa ontuilee. Yllättäen kerrontaan pomppaava kolmas näkökulmahahmo, yksityisetsivä Ushikawa, on kuin ylimääräinen viivytys. Välillä laskelmoivalta vaikuttava kohtalokkuus alkaa puskea kiehtovan outouden ohi tai kertoja väsähtää laajaan materiaalimassaan. Vaan antaudun: romaanin loppua kohti ummistan silmäni kritiikiltä, Aomamen ajatuksiin tukeutuen:

Oli miten oli, asiat etenevät, vaikken osaa yhdistää niitä toisiinsa, en selvittää niiden logiikkaa enkä nähdä, mihin suuntaan ne kehittyvät. Ajelehdin vain pyörteen mukana.

Mammuttiromaani muistuttaa oopperalibrettoa, jossa on suuria tunteita, maagisia voimia, ylittämättömiltä näyttäviä esteitä, lähes kestämättömän epäuskottavia käänteitä mutta joka kokonaisuutena pitää otteessaan, asiaankuuluvasti loppua kohti yltyvästi paisutellen. Julistusosasto lankeaa perusteellisesti loveen, vaan toisaalta, kaoottisessa maailmassa (ilman kahta kuutakin) uskoa tulevaan tarvitaan.

Hän sai oivalluksen. Tätä se on, eläminen. Kun saa kerran toivonkipinän, sitä käyttää elämän polttoaineena tai merkkivalona. Ilman toivoa ei voi elää. Aomamen sydän puristui kasaan, kun hän tajusi tämän, ikään kuin jokainen hänen luunsa olisi yhtäkkiä narahtanut ja parahtanut.

Trilogia on yhteenveto kirjailijan päähänpinttymistä ja mieltymyksistä. Kirjassa kumarretaan Shakespearelle, Tsehoville, Dostojevskille ja Kafkalle Orwellin ohella. Ja on kissoja, vuohia ja sanansaattajalintuja. Murakamilla on myös voimakas fetissi: korvanlehtien muotojen kuvailuun upotaan usein. Kammo kaikenlaista totalitaarista ja fundamentillista kohtaan näkyy voimallisesti. Perheet ovat hajonneita, jäsenet vihoissaan toisilleen ja erillään, lapset pienestä pitäen oman onnensa nojassa tai kaltoinkohdeltuja. Etenkin nuorilta naisilta tasapaino järkkyy ja itsemurha näyttäytyy varteenotettavana vaihtoehtona.

Musiikkiraidalla soivat harvinaisen Janáčekin lisäksi Haydn, Bach, barokki ja vanha jatsi. Suosittelen lukemisen taustalle Murakamin valitsemia klassikoita, etenkin patarummunpaukkeista Janáčekin Sinfoniettaa. Romaanin loppuhuipennuksen jälkeen kannattaa ehdottomasti kuunnella Ella Fitzgeraldin tulkitsema It’s Only a Paper Moon. Tosin jonkun näppärän henkilön tekemällä Spotifyn 1Q84-soundtrackilla kappaleen esittää Nat King Cole.

1Q84 sopii joulunajan aikuissaduksi. Murakamin tarinavyöry herättelee tunnelmia, pakottaa hetkeksi realiteeteista eskapistiseen unelmointiin ja uskomaan mahdollisiin maailmoihin. Ihmisissä on tyhjiö, jota kukin täyttää tavallaan ja vuorollaan, ja hyvän ja pahan tasapainotteluun perustuva maailmanjärjestys pysyy jotenkin kasassa. Yksinäisyys on mahdollista ylittää sekä elää epätäydellisessä ja epävarmassa maailmassa. Siitä Murakamin tinkimätön romanssiromaani kertoo minulle, kun olen vuoden 2Q14 kynnyksellä.

Jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssa.

PS. Monissa blogeissa on pohdintaa Murakamin 1Q84:sta: esimerkiksi Lumiomena, Iltaluvut, Rakkaudesta kirjoihin ja Ja kaikea muuta.