Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos 2018) on pitkään viihtynyt yöpöytäni kulmalla. Kirjan yhdestätoista novellista olen lukenut harvakseen yhden kerrallaan. Minun on pitänyt säännöstellä niitä.
Sirkjärven novelleita kuvailen sanalla omalaatuinen. Haluan sanan soivan monimerkityksellisenä: novellit ovat sekä kummallisia että omaperäisiä. Siksi olen lukenut niitä hitaasti, yhden kerrallaan illoin silloin tällöin. Kirjastoluokitus näkyy kirjan selkämyksessä: kauhu. Osa novelleista nostaa ihokarvoja pystyyn pahaenteisen tunnelman vuoksi ja osa herättää muuten määrittelemätöntä levottomuutta. Perinnekauhuksi en näitä luonnehtisi.
Pidän pääsääntöisesti aukkoisista teksteistä. Näin käy myös Sirkjärven arvaamattomien novellien kanssa. En heti hurahda niihin, vaan lähestyn niitä varovaisesti, yllättävän varauksellisesti. En olisi aloittanut kokoelmaa aika saavuttamattomalla ”Kolme kuulustelua” -novellilla vaan vaikka ”Manattu”-novellilla, joka murtaa varautuneisuuteni.
”Manattu”-novellin henkilöistä ja lähtötilanteesta saan kiinni: äiti tuo kolmikymppisen poikansa maalle omatoimiseen vieroitushoitoon. Sitten niksahtaa. Tulee eteen miljöitä ja tapahtuma- ja tunnelmavaihdoksia, jotka nyrjäyttävät odotukset. Kaikki tämä tarjoillaan yhdistellen tarkkaa, havainnollista kieltä ja matto alta -tempaisuja. Jokin käsittämätön tekijä ilmestyy, toistuvasti. Se on henkilö, tilanne tai laajeneva aukko, sellainen, johon ei tarjota mitään vihjettä tai selitystä. Ah, nämä aukot!
Myyjä naurahti.
– Ei. En ole naimisissa.
Myyjä ei sanonut, että lähestyi neljääkymmentä eikä edes seurustellut. Lisäksi hänellä oli gradu kesken ja reikä sukkahousun haarukassa. Ja tuo reikä venyi puolihameen alla päivä päivältä pikkuisen suuremmaksi.
Juuri tuo sitaatti selittää minulle parhaiten Sirkjärven novelleja: aivan tavallisen alla piilossa kasvaa jotain peiteltyä – ammottava aukko. Se vaikuttaa kaikkeen, muuttaa kaiken. Sitaatti on yhdestä lempinovellistani, ”Ankerias”. Myös novelli ”Perhehuolia?” kihelmöittää mieltäni, ja sitten ”Southern belle” ja…
– Mitä siellä on?
– Siellä on harmia, Tyttö mutisi. – Pistorasia.
Mutta jostain syystä Noora kuuli korvissaan ”Siellä on Narnia. Siellä on pimeys ja fantasia”. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli kurkata komeroon.
Näin Noora novellissa ”Perinneryijy”, näin minä kokoelmasta Barbara ja muita hurrikaaneja. Siis mieli tekee kurkata novellien odottamattomaan pimeään kummallisuuteen, vaikka epäilyttää tai ymmärtää väärin, mitä siellä on. Hus, Sirkjärven rakentamaan novellikomeroon te, jotka toivotte kirjallisuudelta yllättävyyttä!
– –
Maija Sirkjärvi
Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018
novelleja
236 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Kirjabloggaajat ovat novellien omapäisyydestä otettuja, ainakin Kirjojen keskellä, Kosminen K, Omppu, Luettua elämää ja Tekstiluola.
Nipvetin novellihaasteesta lisää: http://nipvet.blogspot.fi/2017/06/novellihaaste-2.html
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Pidin tästä aivan hurjana, joskin bloggaaminen antaa vielä odottaa itseään. Novellit olivat ihastuttavan hirveitä ja vinksahtaneita, pahaenteisyys soljui vahvana ja paljon jäi pohdittavaa.
Suketus, kiitos kommentista. Odotan postaustasi!
Pohdittavaa todella jää. Pidän rohkeana sitä, että mittavasti jätetään kertomatta, ja se, mitä kerrotaan, voi hetkessä nyrjähtää odottamattomasti. Ihan omanlaistaan!
Riemastuin näistä ”nyrjähtelyistä”, kuten sinäkin. Nyt kun luin arviosi, niin hoksasin, että tuota intertekstuaalisuutta on enemmänkin. Bongasin eka novellista Raymond Carverin, mutta olihan siellä Narnia ja sitten tuo hurmaava Southern belle…
Elina, kyllä Sirkjärvi vaikttaa aika tietoiselta eri genreistä ja konteksteista. Hykerryttävän kummallista proosaa!