Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmistä

Olli Heikkosen kokoelman Teoria kaikkein pienimmistä (Tammi 2014) äärellä keikun mukavuusalueeni reunamilla. Proosarunoja olen aina vierastanut. En ole kyennyt selvittämään niiden olemusta runojen ja kokeilevien novellien rajapinnalla. Yritän taas.

Heikkosen proosarunot ovat noin sivun pituisia. Niissä on aina selkeä lähtötilanne. Juttu voi siitä lipsua suuntaan ja toiseen, mutta usein jollain tavalla jokin kuitenkin kytkeytyy alkuasetelmaan. Proosarunon jutun juonen seuraaminen vaatii ajatuksen herpaantumattomuutta, kun rakentelen kunkin proosarunon vihjeistä juonta ja noukin tekstistä viittauksia, kielikuvia – aukkoja täydennettäviksi. Sanajärjestyksen tarkkuutta ihailen, sillä järjestyksellä on väliä, paljonkin.

Välillä eksyn, mutta kun löydän, löydän itseni etenkin metsästä, välillä kaupunkikerrostalon uumenista ja ihmistenvälisistä tiloista. Kokoelman joka tekstistä voin poimia sanomisen helmiä. Nautin niistä erillisinä, vaikka ne loksahtavat myös kokonaisuuteen. Irrotan tähän muutaman palan.

Jokainen kertomus puhdistaa kuulijansa unelmoinnin kuonasta. Jokainen satu valmistaa ihmiskuntaa kuolemaan. (s. 30)

Iltaisin vuoren lumihuiput kastetaan vereen. (s. 31)

Terve taas. Syksy tuli, sain Susalta meilin. Hän halusi tietää, olenko löytänyt sisäisen lauhan. (s. 37)

Muutamat runot alkavat viestinä tai kirjeenä jollekin. Välillä tarkkaillaan naapuria tai tavataan psykologia, muuten välitetään havaintoja. Tunnelma keikkuu keveyden ja painavuuden välillä ryppyotsaisuutta väistellen. Viittauksia on niin Tintti-sarjakuviin kuin korkeakulttuurituotoksiin. Koska olen heikkona luontorunoihin ja luontometaforiin, Teoria kaikkein pienimmistä tarjoaa minua miellyttävää.

Etenkin alkupuolen syksyyn sijoittuvat runot metsän eläinten, kasvien ja sienten siimeksessä säväyttävät. Pienet metsän vintiöt virittävät verkkoa, kirittävät pirkkoa, lennä, lennä silmukasta sisään -alkuinen teksti (s. 13) huvittaa; runo pyörittää näitä kaikkein pienimpiä niin, että mittasuhteet muuttuvat ja luen sanoista ihmistä. Sivun 14 runo alkaa ”Kuoleman trumpetti, Cratellus cornucopioides, soi sammaleen läpi varpujen ja saniaisten loimi”, ja se etenee rytmikkäästi  luonnossa, johon ihminen on jättänyt jälkensä:

Muovipussi on revennyt polun yli. Se kerää vettä ja neulasia. Se kituu muttei kuole. Varvut hyräilevät trumpetin tahdissa, mutta muovi on mykkää. Sitäkö se on, ikuisuus, mietin, kun harppaan kori käsivarrellani muovipussin yli, syvää ja valkoista.

Teoria kaikkein pienemmistä sai syksyn alussa Einari Vuorela -palkinnon. Perusteluissa mainittiin runojen ponnahtelu luontoon ja luonnosta. Liityn kiitossanoihin, sillä Heikkosen runoista välittyy luonnon luonnollinen liitos kieleen. Kokoelman viimeinen runo valloittaa minut. Rytmi ja rentous vetävät mukaansa, ja runon lopetus jää mielen päälle.

Pidä maisemasta kiinni, ettei se karkaa, ettei se liukene sateessa, ettei se putoa kuin tyhjä kangas tyhjyyden edessä. Tässähän joutuu pian lepuuttamaan leukaperää, jos kohta kaikki kaunis on jo sanottu.

– –

Olli Heikkonen
Teoria kaikkein pienemmistä
Tammi 2017
proosarunoja
47 sivua.
Lainasin kirjastosta.