Jenni Linturi: Jälleenrakennus

Edellisen kerran tapasin Ingeborgin ja Letun, kun sisällissota nyrjähdytti heitä, koko heidän perhettään, lähiympäristöään ja maata. Jenni Linturin Malmi 1917 (Teos 2013) teki suuren vaikutuksen, joten odotukseni ovat nyt kovat, kun Jälleenrakennus (Teos 2017) ilmestyy. Aluksi odotushorisontti sumentaa minut, vähitellen etenkin kerronnan taito selkeyttää hienot näkymät.

”Vuodesta toiseen sama näytelmä, jotakin oli tehty väärin, jotakin oli pilalla.”

Jälleenrakennus alkaa siitä, kun Ingeborgin pojat palaavat jatkosodan rintamalta. Kaksosista Olavi porskuttaa ylimielisenä komistuksena, mutta hauras Kalevi murtuu. Draamaqueentyylinen Ingeborg lepattaa tunteineen ja pyrkimyksineen, mutta Lettu-täti jäykistelee itselleen rakentamiensa muurien sisässä. Näistä asemista romaani kertoo syksyyn 1946 asti pääpaikkoinaan Malmin sukutalo ja Lapinlahden sairaala.

Huomaan Linturin romaanin asettuvan suomalaisten perheromaanien janalle siihen, kohtaan, jossa sukupolvien puhumattomuudet ja selvittämättömät ristiriidat sekoittavat pään jos toisenkin. Tässä on taas tarina läheisistä vieraantumisesta ja siihen reagoinnista. Toiset porskuttavat muita jyräten, toiset jämähtävät, jotkut pysyvät kypsymättöminä, aina myös joku särkyy.

Viittäkymppiä lähestyvät sisarukset jatkavat elämäänsä keskinäisen kilpailun ja kaunan epätasapainossa. Kummankin persoonallisuus kaventuu muutamiin käytösmalleihin, jotka ovat peräisin vuosikymmenten takaa. Siitä syystä en saa heistä oikein kiinni. Samoin käy aikuisten poikien suhteen: en saa selville kuilun levenemisen kaikkia puolia.

”Sillä tavalla ihminen oli paljaimmillaan, varjon kanssa, mutta ilman valoa.”

Romaanin alussa palauttelen mieleeni edellisen romaanin tapahtumia, etenkin sisarusten dynamiikka on oleellinen. Aloin vakuuttua siitä, että Jälleenrakennukseen vie tie aiemmasta romaanista, muuten eksyy. Vaikka vettä on virrannut Malmin ojissa, sisarusten pytingissä jännitteiden lähde on sama: käpristyminen kateuteen ja kaunaan. Sen heijastuminen toiseen polveen on tuhoisaa. Jälleenrakennus tuntuu kovin synkältä, muttei se kuitenkaan muodostu ylittämättömäksi esteeksi seurata suvun vaiheita – joten odotan jatkoa.

Vaikuttunut olen siitä, miten tärkeän henkilön poissaolo ja sen syy on avain muiden kärvistelyyn. Oivallisesti poissaolijan nimi on Oiva. Linturin tyyliin kuuluu aukkoisuus, ja siitä pidän kovasti.

Tärkeimmäksi henkilöksi nousee Kalevi, jonka kanssa käydään rintamalla ja mielisairaalassa. Niin sota- kuin sairaalatilanteet todentavat sitä, miten kunkin sisäinen kokemus on muille saavuttamaton. Näennäiset selviytyjät eivät pääse sitä lähelle, eivät edes halua. Kalevin välityksellä kärjistyy myös se, miten vastuuta läheisestä tai potilaasta kannetaan. Äärimmillään se tässä romaanissa viedään lobotomiasta päättämiseen.

”Sanoja. Niiden vuoro tulisi myöhemmin.”

Linturin kieli pitää minut pihdeissään, vaikka joistain aihelmista lipsuisinkin. Pilkuista ja nopeasti osuvista pisteistä sykkivä tekstin sydän hakkaa mieleeni sykäyksiä henkilöiden teoista, tajunnasta ja toistensa torjumisesta. Ilmaisun arvaamattomuus on samalla armotonta, ja se herättää ihailua.

Tyyliin kuuluu lisäksi se, että ulkoinen kuvaa samalla sisäistä: se sysää lukemaan kappaleita ja lyhyitä lukuja uudelleen. Lukija saa arvokkaan lahjan, mahdollisuuden tutkia ja hutkia – mahdollisuuden hulmahtaa virkkeiden väliin tulkintoineen.

Lettu käveli ikkunan luokse. Harmaa valo liukui seinäpaperin rentukoissa, ruusuissa, pysähtyi paikkan, jossa saumat kulkivat toistensa ohitse. Ruskeat ja kultaiset viivat, himmentyneet kuviot. Lettu tunsi ne paremmin kuin itsensä.

Ingeborg tunsi pienen pistoksen, kylkivälilihas, olisi pitänyt liikkua enemmän. Jotkut asiat oli niin helppo unohtaa, menneisyys surun takana etenkin. Ympärillä vieraat äänet nousivat ja laskivat, liikkuivat samaa tahtia ulkona heiluvien lehmusten kanssa.

Kalevi lipaisi huuliaan, ne maistuivat suolalta, kovin erilaiselta kuin sokerikiteet lämpimässä nisussa, hiivaa, voita, vehnäjauhoa, kovakuoriseen kestileipään leivottua sitkoa. Sitä, eikä mitään muuta Kalevi äidiltään halusi, kauppasavukkeita, puolukkasylttyä. Brän kertoi rakkauden olevan juuri sitä, sitä että halusi toiselta jotakin.

Olavi nyökkäsi aivan kuin ei olisi halunnut tuhlata äitinsä sanoja, kaivoi tupakan esille. Valo paljasti kaulan lihakset, teki nuoruudesta taidetta. Jokainen paluu oli tappio. Sillat voitettiin kulkemalla niiden ylitse. Kuka niin olikaan sanonut? Oivako?

Aika on vahaa Linturin käsissä. Entinen aika sijoittuu monesti omiin lukuihinsa. Sen sijaan muisto voi putkahtaa vaikkapa vain virkkeen väliin. Niin käy usein, kun henkilöitä kuvataan kerronnan reaaliajassa.

”Kaipa sekin oli rakkautta, että päästi toisen vapaaksi, antoi tämän pitää omat harhansa.”

Jälleenrakennus – nimen monimerkityksellisyys sopii sodanjälkeisten vuosien perheromaaniin. Raunioitunutta maata alettiin rationaalisesti kohentamaan ja yhteiskuntaluokkien rajaa sota oli rukannut – tämä on yleinen taso. Sekä yleinen että romaanin perheen yksityinen taso on se, että monen mieli sotakokemuksien jäljiltä oli jälleenrakennuksen tarpeessa, mutta siihen ei ollut voimavaroja eikä taitoa.

Romaanissa perheen tunnesuhteet tarvitsevat myös sotaa edeltävien vaiheiden vuoksi jälleenrakennusta, mutta jokainen neljästä keskushenkilöstä on niin eri vaiheessa traumojen ja pettymysten jäljiltä, ettei sellaiseen pystytä. Silti suurinta on rakkaus, se ei vain millään löydä ilmaisutapaa, jolla kohdataan, tehdään hyvää. Jälleenrakennus ravisuttaa rakkauden käyttämättömistä mahdollisuuksista.

– –

Jenni Linturi
Jälleenrakennus
Teos 2017
romaani.
232 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.