Satu Taskinen: Lapset

Vuosientakaista Wienin matkaani ryyditin Satu Taskisen esikoisromaanilla Täydellinen paisti. Toinen romaani jäi kesken, sillä sen kerronnan imu ei vetänyt. Kolmas romaani Lapset (Teos 2017) ilmestyi juuri.

Teoksen tiloissa 6.4.2017

Pääsin kuuntelemaan, kun Taskinen kertoi kirjastaan ja luki siitä katkelmia. Kirjailijan tarjoamat täkyt tästä yhdenpäivänromaanista innostivat. Kirjassa wieniläinen opettajamies valmistautuu tyttären lapsilleen järjestämiin juhliin. Minäkertojaa heikottaa. Auton kanssa on ongelmia. Vaimon kanssa on ongelmia. Mies pohtii perhettä ja yhteiskuntaa, perheoloja, maahanmuuttajuutta, eettisyyttä ja empatiaa. Ainakin. Häntä kiinnostavat teot: ”Mitä sanoo ja mitä tekee, kaikessa on monta puolta. Ja kaiken takana on ajatus. Jokaisen teon takana on ajatus.” Yhtä kiinnostavia ovat tunteet, jotka syntyvät kokijan havainnoista ja kokemuksista – eivät mistään muusta.

Aina saa vedota omaan kokemukseen. Taisteluihin tuulen ja kantamusten kanssa. Vuotavan nenän. Ainoastaan kokemuksen voimalla ja siihen nojaten voi uskoa, että tästä selvitään.

Se, mitä tapahtuu, tapahtuu minäkertojan pään sisällä. Tajunta virtaa. Lapset oli siinä mielessä vaikea luettava, että koko romaanissa on vain seitsemän kappalejakoa. Katkeamaton tekstivirta vaatii keskittyneisyyttä, vaikka sinänsä hallittu lause- ja virkerakenne tukee lukemista. Teksti pölisee sakeana, sillä kertoja tuulettaa ajatus- ja elämysmaailmansa. Siinä aika menettää merkityksensä, ja siinä on tilinteon tukevaa tuntua.

Maailma alkaa jokaisen ihmisen kohdalla vasta omasta syntymästä. Tästä väitteestä on todisteena teko, monenmoinen tärkeily, kukkoilu, lukemattomat kerrat ne samat virheet ja luulo, että minulle, vain minulle tällainen päähänpisto ja tunne ja taito ja lahja on ominainen, vaikka oikeasti kaikki asiat ja tapahtumat ovat olleet ja tapahtuneet jo ennenkin. 

Aika näyttäisi paremmuuden tai huonommuuden suhteessa entiseen, joka ei sekään ollut alusta asti sellainen kuin mihin nimenomaan me olimme tottuneet. Mutta ei sitäkään ole mukavaa huomata, että oma käsityskyky aikaisemmin olisi ollut jotenkin rajoittunut. Että nyt vasta näki asiat siten kuin ne olivat.

Romaani kertoo minulle siitä, miten yksinäisyys, omahyväisyys ja itsekkyys eristävät, kun taas kysymykset, kuunteleminen ja arvostus avartavat. Lukemisen jäljiltä olen liputtanut kirjastokappaleesta hienot tekstikohdat. Osuvia sitaatteja voi napata vaikka joka sivulta. Vaikutun siitä, miten kertoja erittelee elämästä erheitä. Mutta kukaan ei kuule. Minä luen.

Yrittää kestää sen, jos tuleekin katsoneeksi taakse, eikä pelkästään katsoneeksi, vaan on kuin onkin suuttunut, kauhuissaan ja häpeissään, niin senkin sitten vaan. Että niin se nyt vain on. Yrittää nähdä oman käytöksen ja tapahtuneet virheet ja kestää. Sanoa: joskus meni isosti metsään. Ja silti vain, taas ja taas. Uudestaan ja uudestaan: asettua virtaan, osallistua, joko katsojana tai katsottavana, aistia, istahtaa puuskatuulen pesään. Olla pelästymättä omaa kuvitelmaa tulvista ja myrskyistä ja pyörteistä, kun suuri joukko lapsia on tulossa koulusta näin varhaisena iltapäivänä. Olla pelästymättä omia ajatuksia ja sen sijaan katsoa, mitä ympärillä tapahtuu, mitä toiset ihmiset sanovat ja tekevät ja toivovat.

Kertojan mielenjuolahdukset esitetään juuri sellaisena mylläkkänä kuin ajattelu on, kun elämä tuntuu lähtevän raiteiltaan: ”Kun kaikki on rikki, on taas se tila, josta kaikki kerran alkoi.” Näin sekä universumissa että yksilöllisesti. Romaanissa sekoittuvat muistot, niistä kehitellyt unelmamielikuvat ja alas painetut omat totuudet. Siinä sykkii syyllisyys, jälkikäteen tehdyt tulkinnat ja ymmärrys. Opetustyöhön liittyvät elämänopetukset murrosikäisille sotkeutuvat siihen, miten opetukset omille tyttärille ovat olleet kyseenalaisia. Mielen pohjalla kuplii ensi rakkaus ja etenkin elämän rakkaus, jonka muuttuminen painaa, painostaa.

Haluaisin analysoida kertojaa ja hänen suhdetta vaimoon, tyttäriin, oppilaisiin ja naapuriperheeseen. Ei. Kirja pitää kokea. En lupaa helppoa kokemusta, mutta vaikuttavan kirjallisuuden tapaan se liikuttaa ajatuksia ja tunteita. Romaanista voi lukea myös fysiikan ja filosofian alatekstejä. Kerronta ja sisältö muodostavat katkeamattoman kehän:

Tämä kipu, tämä ilo, tämä suru ja tämä lohdutus. Ihmisen elämänhetket eivät kulje jonossa vaan hehkuvat ja säteilevät ja sykkivät eri suuntiin. Kaikki on koko ajan tässä. Jos yksi kohta liikkuu, liikkuvat loputkin. Tämä päivä muuttaa niin tulevaisuuden kuin menneisyyden.

Lapset sanoo paljon, ja se, miten se sanoo, patoutuu ja aiheuttaa tulvan. Kirja jopa ui uniini: hätkähtelin hereille, koetin saada kiinni sisäisestä puheestani, joka pulputti levottomana, ja sen ääni kuulosti Navidilta, romaanin yksinpuhujalta.

– –

Satu Taskinen
Lapset
Teos 2017
romaani
295 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Myös Omppu on lukenut Lapset: lohdun ja humanismin.

Toivottelen antoisaa Kirjan ja ruusun päivää 23.4.2017 ja lukuisia Lukuviikkoja.