Katso pohjoista taivasta

Jenni Haukio on koonnut kotimaisista lempirunoistaan antologian Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Hänen kotikirjastonsa noin 1000 runokirjaniteessä on ollut ammennettavaa.

Tiedän antologiatoimittamistyöstä jotain. Lukija ei välttämättä arvaa, minkälaista seulomisaherrusta kokoelman koonti vaatii. Valikoimaa varten toimittaja lukee ja tutkii satoja muita tekstejä, karsii, valikoi ja järjestelee sekä hahmottaa teemoja, päättää tekstien järjestyksestä ja pitää mielessään kokoelman tarkoituksen ja tunnelman. Työ vie aikaa ja paloja sielusta. Lukija voisi vaikka ajatella toimitustyön tuloksista näin kuin puhuja(t) Joni Pyysalon runon katkelmassa:

– –
Tulimme valmiiseen maisemaan,
liikuimme arasti vanhoilla poluilla
kuin ne olisi särkyä,
sanotaan ettei mitään ollut meitä ennen.
– –

Katso pohjoista taivasta on ilmiselvä juhlakirja. Se on kaunis koristus olohuoneen pikkupöydälle, sillä kirjan kuvituksena on arvomaalauksia Gösta Serlachiuksen säätiön kokoelmista. Kokoelma sopii luonnollisesti Suomen 100-vuotisjuhliin, mutta kelpaa se arkipäiviinkin. Itse olen sitä pari viikkoa lueskellut ensin selaillen, sitten teemaluku kerrallaan runoihin usein palaten.

En voi sanoa, että kirjan alkuosa olisi haukotuttanut, mutta aika yllätyksetön se on. Tutut klassikkorunot ottavat paikkansa tässä(kin) kirjassa. Mutta onko se huono juttu? Joillekin Runebergiin, Kiveen, Leinoon, Larin Kyöstiin ja Koskenniemeen tutustuminen voi olla ensimmäinen kerta. Näistähän suomalainen taideruno ponnistaa. On joukossa myös vähän tunnettuja tekijöitä, vaikka kirjallisia virtauksia seuraaville valitut runoilijat ovat aika tuttuja nimiä.

Kokoelma jakautuu osiin, joilla on löyhä teema. Silti se etenee melko kronologisesti. Huomaan sähköistyväni, mitä pitemmälle kirjassa etenen. 1900-luvun loppupuoliskolta ja 2000-luvun alusta on poimittu vaihtelevatunnelmaisia runoja laajalta kirjailijajoukolta. Kaikkiaan kirjassa on 367 runoa 160 runoilijalta.

Kokoelman runojen Suomi näyttäytyy luonnonkauniina, sen ihmiset väkevästi tuntevina. Runojen puhujat sanovat välillä suoraan, välillä avartavin kielikuvin. Yksi kokoelman viesti voisi olla se, että tähän kielemme pystyy, luomaan ilmaisukokonaisuuksia, jollaisia ei mikään muu. Sitä on runo: omaehtoista sanomista, jossa merkitys on suurempi kuin osiensa summa.

Lempirunoilijoitani ovat esimerkiksi Aleksis Kivi, Aaro Hellaakoski, Katri Vala, Eeva Kilpi, Tua Forström ja Sanna Karlström. Koen toisaalta väkivaltaiseksi luetella nimiä, sillä lähes kaikilla runoilijoilla on sykähdyttäviä säkeitä, kielen ääriä tunnustamattomia sananäkyjä.

Valitsen kaikesta edellä sanomastani riippumatta kokoelmasta tämänhetkisen ykkösrunon. Se on Eeva-Liisa Mannerin ”Maailma on minun aistieni runoelma”. Jo otsikko puhuttelee, juuri noin se on: aistien varassa ihminen luo käsityksensä, rajansa ja rajallisuutensa.

– –
Tämä läheisyys, pitkä hetki, ihon pehmeä
tunnelma ovat vain minussa, minulle; mielle vain
tai kehä minun aistieni haaveen ympärillä.
– –

Aistien runoelmana nähty maailma kattaa kaiken yhdestä ihmisyydestä, Katso pohjoista taivasta puolestaan paljon kaikkea, jokaiselle jotakin. Mielelläni pidän kirjaa sohvapöytäni kulmalla ja luen sieltä tänä juhlavuotena sekä sen jälkeen päivittäin runon sieltä täältä.

– –

Katso pohjoista taivasta
Toimittanut Jenni Haukio
Otava 2017
runoja
463 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita kirjasta bloganneita: Jokke.

Kokoelmalla Katso pohjoista taivasta olen mukana kirjbloggaajien runohaasteessa (#runo100) ja juhlin Lukuviikkoa.