Anneli Kanto: Lahtarit

Kansalaissota, veljessota, punakapina, vapaussota vai sisällissota? Alkuvuosi 1918 on traumaattinen taistelujakso, ja aina minut yllättää se, että repivää sotimista kesti vain nelisen kuukautta. Sen seuraukset jäytivät pitkään, yhä nytkin ne tuntuvat, itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotena. Siksi siitä on syytä kirjoittaa: kiitokset, Anneli Kanto.

Kanto on näyttänyt sotimisen aiemmin Tampereen seudun punaisten puolelta, nyt katse kääntyy ilmajokisiin valkoisiin. Lahtarit (2017) on näkökulmakaleidoskooppi sotiviin: lyhyiden lukujen kertojat vaihtuvat tiuhaan jääkäristä eri lähtökohdista ponnistaviin valkoisiin taistelijoihin tai osallisiin. Joku kertoo vain kerran, mutta muutamien osuuksista muodostuu kokonaisuutta sitovia kehityskaaria. Lisäksi romaanissa on autenttisia dokumentteja kuten päiväkäskyjä ja kirjeitä.

Keitä pyssyjen ja äkseerauksen takaa löytyy? Mieleeni porautuvat esimerkiksi jäyhä jääkäri ja  nuori tamperelaisintoilija. Kaikkia lyhyt sota muuttaa perusteellisesti. Epämiellyttävä jääkäri kokee kaiken tarkoituksettomuuden, ja nuori konekiväärimies pääsee tappamisen makuun, eikä muu enää tunnu miltään. Kaksi henkilöä kiilaa kiinnostuskärkeeni: Hermannista ja Helenasta irtoaa tematiikan ja kerronnan vaihtuvia sävyjä.

---

Hermanni edustaa pohjalaisnuorukaisia, jotka voisivat taistella yhtä hyvin punaisten joukossa. Heillä ei ole taloa, torppaa tai toimeentulojatkuvuutta – ei ennen eikä jälkeen sodan. Sotimiseen Hermanni monen muun tavoin syttyy seikkailu- tai itsenäistymissyistä, sitten touhu vaihtuu kostonhimoiseksi ryssätuhotyöksi, jossa ei voinut muuta kuin edetä joukon jatkona tai joutua omien ampumaksi. Tehokas propaganda leimaa kaikki punaiset ryssiksi eli suomen itsenäistymisen vihollisiksi, millä epäinhimilliset kenttätuomiot ja myöhemmin vankilaolot perustellaan.

Hermannin rehvakkaana pohojalaaspuheena alkava kerronta kyynistyy sodan mittaan; myös ihastus kotiseudun tyttöön kutistuu, lähenee jopa kostoa. Sotareissu Vaasasta Viipuriin ei muuta Hermannin asemaa, ajattelua senkin edestä.

Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis. – -. Häijysti rusahti punikin rinta, muttei sitä vähän päästä enää ajatellu. Pikkulinnut vain sirkutti eikä piitannu mitään. Menin rapulapaskalle ja päästelin itteni tyhjäksi pellonpyörtänölle. Sitten tulikin parempi olo.

Toiset punikit niille kaivo pitkää hautaa. Ei ollut kun toista viikkoa siitä, kun samalla hautuumaalla oli maannut valkosten rumihia vieri vieres. Että voitti kuka tahansa, niin rumihia tuli sakiatte.

Mietin, mitä oikiasti tahron, kun en kerran akkaa ja taloa. Mitä enee, sen paree, sanoo Raittila rahaa. Tairan olla samaa mieltä. Olis vain pitänyt Viipurissa tarkemmin kattella ryssien taskut eikä olla niin hengensiivo.

---

Helenan osuus nousee lukukokemukseni kärkikahinoihin. Aluksi korkealentoinen kansanopistolainen korulausuilee rasittavasti, mutta raaka homma keittäjänä, väärin perustein huoraksi leimattuna, valkoisten vainajien arkuttajana ja vankien oloja todistavana sensuurivirkailijana muuttaa tyylin. Liirumlaarum laantuu, ote kovenee, vaikka nainen on kärsimyksen näkemisestä sisuksista pehmentynyt.

Sanoin, että sota on ohi ja elämää pitää katsella eteenpäin, kun olen nuori ja vuosia edessä pitkälti kuin hakomettää – -. Minä olen tullut ihmisenä sodasta ulos ja olen sotasankari.

Helenan sanat ravistavat, sillä ajan rajalliset käsitykset naiseudesta tai naisista sodassa tarkentuvat aivan toisin sanakääntein romaanin äijien ja kotirintaman naisten puheenvuoroissa. Romaanissa ääneen pääsee kyllä yksi valkoinen naissotilas, poikkeus säännöissa, jos niin voi sanoa. Sen sijaan punaisista naiskaartilaisista Kanto on aiemmin kirjoittanut romaanin Veriruusut (2008). Lahtareissa on joitain sisarteoksesta tuttuja tyyppejä ja tilanteita, nyt toiselta puolelta nähtynä, nimettöminä, tuhoontuomittuina, persoonat riisuttuina.

Tänä Suomen juhlavuotena Veriruusut on ehdotonta luettavaa (kirjasta on ilmestynyt myös pokkaripainos). Mielestäni Tuntemattoman sotilaan sijaan se olisi pitänyt filmata. Tämän hyppäykseni jälkeen tähdennän, että Verisuusut ja Lahtarit on yhdessä voimakas kirjapari. Ne näyttävät alun: itsenäisyys varmistui, mutta ihmiset raunioituvat ja paljolti myös ihmisyys, toiveet ja odotukset, lisäksi raja railona aukesi luokkien väliin, katkeruuden rintamalinjat syvenivät. Ja siitä elettiin eteenpäin tähän hyvinvointivaltioon, joka taas yhä enemmän jakautuu hyvä- ja huono-osaisiin.

---

Kirjan voitoksi koituu moniäänisyys, joka aluksi tuntuu hajottavalta. Minulta menee noin 70 sivua ennen kuin hyväksyn sirpalerakenteen, sitten ryhdyn kokoamaan rikkonaisia ihmisten ja tekojen paloja – ja huomaan: juuri näin vältetään yksioikoisuus. Kokonaisuus hengittää, välillä jopa huohottaa kokemuksista, joissa on julmuutta, kauhua, alistumista, välittämistä ja välinpitämättömyyttä. Tekstistä osoittelematta nousevat tunteet vaikuttavat. Yllätän itseni itkemästä kohdassa, jonka kertoo suomenhevonen. Kaiken keskellä siinä kiteytyy se, mikä on elämässä hyvää, pahaa ja haurasta.

Lahtarit on lisäksi oivaltava otsikkovalinta. Vanhan haukkumanimen takana seisoo kirjava joukko, ei vain kliseeporvari työläisiä kyykyttämässä. On öykkäreitä, aatteissaan yksituumaisia, mutta on olosuhteiden pakosta ampumaan ajautuvia, särkyviä ja heikkoja. Loppuhuipennuksen valkoinen voitonparaati näyttää monen yksilön henkilökohtaiselta tappiotaaperrukselta. Kanto tekee kunnioitettavan koontityön historiamme hirmuajasta, joten tuloksena on hieno romaani, jossa dokumentit sitovat fiktiota, ja fiktio saa dokumentit eloon.

– –

Anneli Kanto
Lahtarit
Gummerus 2017
romaani
389 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Näkökulmasilpusta koostuu myös Sirpa Kähkösen romaani Tankkien kesä (Otava 2016), joka kertoo elokuusta 1968. Se ja Lahtarit taitavat sirpalerakenteen. Ja Kannon Pyöveli pitää lukea: hienoa, monipuolista kerrontaa kolmen henkilön näkökulmasta 1600-lukuun sijoitettuna.