Ari Rädyn esikoisromaanissa jahdataan sarjaraiskaajamurhaajaa. Syyskuun viimeinen (Tammi 2017) yllättää, sillä siinä tuntuu oitis omanlainen ote.
Koulupoikajoukko löytää tutun tytön tapettuna. Yksi pojista, lempinimeltään Syyskuu, vannoo kostoa. Toisaalla kirjava poliisiporukka koittaa kätkeä tai selvittää syyllistä. On siis todella paha poliisi apureineen ja vähemmän paha. Ensin mainittu, Hagman, jää minulle epämääräiseksi motiiveiltaan, jälkimmäinen, Eskelinen, kerrotaan kollegoitaan tutummaksi.
Tässä kirjassa ei sievistellä, nyt roimitaan. Kieli raatelee karkeana. Äijäkeskeisesti kirjautuu kaikenikäisten miespuolisten viidakon lakeja ja verbaliikan alatyylejä. Se todettakoon, että tytöillä ja naisilla on vain välineellinen rooli.
Rakenteellisesti romaanissa poukkoillaan henkilöstä ja ajasta toiseen. Se ei kuitenkaan eksytä lukijaa. Tappajan jahtaamisen sivutuotteena pursuaa Syyskuun taustoja sekä kaveriporukoiden voimasuhteita ja kehityskaaria, myös Eskelisen privaatti pilkistää. Pidän tehokkaana sitä, että tappaja pidetään pitkään tuntemattomana.
Syyskuu saadaan päähenkilönä huokumaan synkän yksinäisen ratsastajan rujoa karismaa. Välillä vierastan Syyskuun romantisointia, vaikka siitä rakentuu toiminnan motiivi: vääryyden voi korjata muistoja kunnioittava oikeamielinen.
Myöhemmin Syyskuu tajuaisi että kohtalo saneli hänen odottamattomat impulssinsa, siitäkin huolimatta ettei hän uskonut kohtaloon. Hän antoi moottoripyörän oieta kaarteesta liittymään tekemättä tietoista päätöstä siihen ajamisesta; hän näki taukopaikalle pysähtyneiden rekkojen nelijonot ja huoltoaseman mainoskyltin ja kääntyi sen kirkasta valoa kohti. Valitsemalla toisin hän olisi elänyt loppuelämänsä toisella tavalla.
Romaanissa on monia mieleen painuvia tilannekuvauksia, sana on hallussa, sanoisin. Mieleen jäävät esimerkiksi teinien kotibileet, Syyskuun lapsuuden päivähoito- ja äitisuhteet sekä kohtaamiset tappajan kanssa. Kaikkea ei näytetä eikä selitetä, ja sehän virittää mielikuvitusta.
Pidän Syyskuun viimeistä kunnianhimoisena jännärinä. Alkuluvun olisin jättänyt pois, paljastanut jotain Hagmanin toimintaperusteista sekä loiventanut Eskelisen ja Syyskuun kaikilta kanteilta kaltevaa elämää. Mutta menköön: juoni vetää, Syyskuun hahmo kiinnostaa, kuvaustapa nappaa. Aloittaapa Räty räyhäkkäästi tämän vuoden kotimaisen rikoskirjallisuuden.
– –
Ari Räty
Syyskuun viimeinen
Tammi 2017
trilleri
309 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja ilmestyy 11.1.2017.
Rakkaudesta kirjoihin tykästyi myös esikoisdekkariin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tämä tosiaan oli äijämäinen ja omalla tavallaan rosoinen dekkari. Hyvä tapa aloittaa kotimainen dekkarivuosi! ❤
Krista, juuri niin! Aluksi ajattelin, että v-tyyli on minun makuuni liiallista. Käsitin sen äijäilykulisseihin kuuluvaksi – ja olin piittaamatta, kun muuten tarina veti.
Tämä ei ollut yhtään tyypillistä lukemistoani ja aluksi tuo ronskius ja äijämäisyys vieroksutti. Kun siihen tottui, kirja oli ihan vetävä ja Syyskuu hahmona kiinnostava. Minua jäi kyllä vaivaamaan pahojen poliisien motiivit enkä totta puhuen ihan ymmärtänyt miten se ensimmäinen luku liittyi tarinaan.
Tiina, aivan samoin olemme lukeneet. Vieläkin arvailen, kuka oli prologin pahis ja mitä piili Nybergin motiiveissa. Jospa Nyberg oli alun kauhea poika? No, nyt laukkaa mielikuvitus!
Minullakin kävi kyllä sama mielessä. Monesti kirjalle on eduksi, jos kaikkea ei selitetä vaan annetaan lukijalle tulkinnanvaraa. Tässä tapauksessa se lähinnä harmitti.
Kyllä! Paljon dekkarissa oli hyvin hoidettu selittelemättömyys, mutta nämä pari juttua jäivät hampaankoloon.
Kovin samankaltaisin aatoksin minäkin dekkarin käsistäni laskin. Kiinnostava tuttavuus joka tapauksessa.
Selvä oma tyyli on, mikä on aina eduksi!