Sykähdyttävästi Juuli Niemi kertoo kahden 15-vuotiaan rakastumisesta ja siihen elimellisesti liittyvästä kivuliaasta kasvusta. Et kävele yksin (WSOY 2016) luokittuu nuortenromaaniksi, mutta irtoaa siitä aihelmia aikuisellekin, eikä vain rakastumisesta, aina ainutlaatuisesta.
Minä [Egzon] haluan, että aika pysähtyisi ja kaupunki pysyisi helmiäisenhohtavan sileäkivisen kauniina ja Ada voisi olla kainalossani eikä kummankaan olisi kylmä.
Ada nyökkää ja hymyilee. Totta kai on vielä aikaa. Minä olen viisitoista ja ensimmäistä kertaa näin onnellinen. Tämän ei tarvitse loppua koskaan.
Tarinalla täytyy olla alku, keskikohta ja loppu, kuten Ada kirjoittajakurssilla omaksuu. Et kävele yksin kulkee ensi rakkauden elinkaaren, taitavasti draamankaarisesti. Romaanin rakkaustarinan reitti viitoitetaan tunnelmin ja kohtaamisin, joissa rakastuminen, toiveet ja epävarmuus elävät. Ja suurin niistä on epävarmuus.
Ehkä on niin, että kun 15-vuotiaat rakastuvat, on toinen joutsen ja toinen sorsa. Harvoin rooleista löytyy kuitenkaan yhteisymmärrystä, koska yleensä kumpikin kuvittelee olevansa sorsa. Usein kumpikin on oikeasti joutsen. Ja jään rikkomia rajoja sekä putoavia sulkia, niitä on kaikkialla.
Romaanin kieli ja kerronta uppoutuu tuntemuksiin. Kielen kuvallisuus vaikuttaa välillä pakahtuneen raskaalta, toisaalta monesti miellyn siihen, miten kuvakulmaa käännellään etäältä, ylhäältä ja sisältä. Pistämättömästi Niemi verbalisoi nuorten fyysis-psyykkis-sosiaalisen tilan, jolloin ei sanotuksia saa, mutta kaiken tuntee ja tulkitsee haavoittuvaisena.
Toisen koti on vieras maa, toisen kieli ei ole oma kieli. Egzonilla on vain tämä kuva. Tulkitse se. Tulkitse.
Keskeistematiikkaa on erilaisuus. Sitä piilee monikulttuurisuudessa, isättömyydessä, taideharrastuneisuudessa ja ylipäätään nuoren kokemuksessa siitä, miten kokee olonsa erilliseksi, vieraaksi. Teksti pyrkii piireihin, joissa eri kulttuureista tulevat nuoret hakevat yhteistä teinikieltä, sanoja vahvempaa.
Romaanin ansioihin lasken sen, miten Niemi kuvaa nuorten näkymiä aikuisten toimiin. Nuoruuden rajapinnalla aikuisuuden tarkkailu on terävimmillään. Vanhempien arjen sankaruus karisee ja (yksin)huoltajista jää jäljellä jotain epäselvää selvityimistä ja olosuhteiden pakkoon painumista. Mutta tätä puolta voi sanoa sivutuotteeksi, pääasiassa tutisee nuoruuden ydin. Se tekstistä tunteikkaasti välittyy.
Et kävele yksin palkittiin tämän vuoden Finlandia Junior -voitolla. En ole muita ehdokkaita lukenut, enkä millään muotoa kiistä voittokirjan ansioita. Ajatusaskartelen muuten lasten- ja nuortenkirjan palkitsemispulmissa. Palkitsija on aina aikuinen, jolla on aikuisen kirjallisuus- ja kerrontamieltymykset; omia kirjakertymiä on jo sen verran, että ne varmasti vaikuttavat siihen, miten näkee lapsuuden ja nuoruuden. Ehkä siksi viime vuosina palkinto on pamahtanut aikuismaisille teoksille.
Onko tämäkin kirja aika lailla aikuiseen makuun kaunokirjallinen? Kirjan haikeansuloisena sountrackinakin soi runollisesti Dave Lindholmin aikuismusiikki, vaikkapa Tätä iloista siltaa et kulje yksin – Adan äidin mieltymysten peruja. Kenet kirja ensisijaisesti nappaa? Kohdentuuko teksti kulturelleihin nuoriin naisiin söpöine kansineen? Tarttuuko teinipoika kirjaan, vaikka syytä olisikin? Tehkää nyt joku tutkimusta, miten esimerkiksi kouluissa kulutetaan Finlandia-palkittuja ”Junior”-kirjoja ja mitä nuoret niistä sanovat!
Minusta olisi kaikkien lukijoiden ja kirjallisuuskasvattajien kannalta hyväksi, ettei niputeta yhteen lapsuutta ja nuoruutta. Ymmärrän kyllä, että selkeää rajaa on vaikea vetää, mutta haen arvostuksen nostoa kummankin ikäjoukon kohdekirjallisuudelle. Siksi pitäisi olla selkeästi oma, merkittävä palkintosarja lastenkirjoille, kirjoille, joiden kohderyhmänä ovat alle 10-vuotiaat, ehkäpä oma vielä alle kouluikäisten kirjoille. Siksi pitää olla oma sarja nuortenkirjoille, kirjoille, jotka sopivat lapsuuden ja aikuisuuden rajatilaan. Lastenkirjoilla pohjustetaan tietä lukijoiksi, ja nuortenkirjoilla päällystetään sitä houkuttelevaksi kulkea ja viitoitetaan tienhaaroja eri tyyleihin ja genreihin.
– –
Juuli Niemi
Et kävele yksin
WSOY 2016
nuortenromaani, Finlandian Junior 2016
359 sivua.
Sain kirjan jo alkusyksystä kustantajalta.
Lukijoita muun muassa: Dysphoria, Kirjakko ruispellossa, Luetaanko tämä?, Lukutoukka
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
En ole vielä tätä teosta lukenut, mutta olen samaa mieltä kanssasi siitä, että lasten- ja nuortenkirjat pitäisi olla erikseen omissa palkintoluokissaan, koska ne ovat yleensä sisällöltään ja tarinankerronnaltaan hyvin erilaisia. Lisäksi olen samaa mieltä siitä, että aikuinen varmasti valitsee hiukan erilaisen kirjan palkinnon saajaksi kuin nuori. Luin hiljaittain Finlandia Junior -palkinnon voittajan vuodelta 2011, eli Huotarisen Valoa, valoa, valoa, ja pohdin, miksi teos on valittu Finlandia-voittajaksi. Pidin teoksesta, mutta se on sekä sisällöltään että muodoltaan hyvin haastava ja vaatii kokeneen lukijan. Jos olisin lukenut sen vaikkapa 14-vuotiaana, en usko, että olisin ymmärtänyt sitä niin hyvin kuin nyt, enkä ole ollenkaan varma, että olisin edes pitänyt teoksesta. Olisikin hauska tietää, mitä kirjoja nuoret lukijat haluaisivat palkita.
Maarit, juuri noin. Samaa rakenteen ja kerronnan haastavuutta taisin pohtia Huotarisen kirjan postauksessa (tai oliko se Huotarisen seuraava ”tyttöproosateos”). Lisäksi kuvakirjat tarvitsevat kunnon nosteen eli selkeästi alle kouluikäisten kirjat.
Minä olen aivan samaa mieltä kanssasi tuosta palkitsemisasiasta: omat kategoriat olisivat hyvät. Kuvakirjoissa oli tänäkin vuonna monta helmeä, jotka olisivat ansainneet tulla nostetuksi edes ehdokkaiksi.
Juuri se minua huolettaa, että ”pienten” kirjat jäävät nuortenkirjojen jalkoihin.