Kun luin Riikka Pulkkisen esikoisromaanin Raja, ihastelin, miten hienosti nuori kirjailija osasi kuvata keski-ikäistä naista. Sivuhenkilön vaikean tilanteen auki keriminen teki vaikutuksen. Sittemmin Pulkkisen tuotannosta on eniten viehättänyt rento, likkatyylinen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014).
Paras mahdollinen maailma (Otava 2016) kytkeytyy muistelooni siten, että päähenkilö Aurelia on kutakuinkin Iriksen ikäluokkaa ja Aurelian äidin kuvaus viehättää minua Raja-romaanin aikuisen naisen tapaan. Aurelian äiti kirjoittaa tytärtään puhutellen, koska ei muuten saa tähän yhteyttä. Kerrottavaa onkin, sillä perhedynamiikkaan ja perheenjäsenten luonteenmuotoutumiseen ovat vaikuttaneet monenlaiset menetykset ja niistä vaikeneminen.
Äidin kerronta on jälkiviisasta menneen elämän selostamista, sellaista kuin minäkerronta voi vetoavana olla: se on valikoivaa mutta vaikuttaa vilpittömältä. Minua koskettaa äitiyden nielevyyden käsittely, joka sisältää kaiken rakkauden epäilyksineen ja virheineen. Vaikka äidin kerronnassa on kirkkautta, osuudesta löytyy muun tekstin tematiikkaa, toden syrjällä kulkeva rinnakkainen:
Elämästä paljon suurempi osa kuin uskallamme itsellemme myöntää on unta.
Äidin minäkerronta vuorottelee kaikkitietävän kertojan kanssa. Tämä ylhäältä tapahtumia seuraava itsetietoinen selostaja kuvailee Aurelian näytelmäharjoituksia ja muita toimintoja ennen ja nyt. Pieni poikkeama tehdään saksalaissyntyisen teatteriohjaajan traumaattiseen lapsuudenkokemukseen. Itäblogin murrosvuosi 1989 on kohtalonomainen: se vaikuttaa kaikkien nykyisyyteen.
Lukemiseni käynnistyy tahmeasti ja olen jopa luovuttaa. Teatteriosuudet kyllästyttävät eniten, mielessä vilahtaa romaanissakin käytetty lyhenne VMP. Teksti tuntuu pingottuneen taiteelliselta rakennelmalta, joka vastaa vientipotentiaalihaasteisiin vierasperäisine nimineen ja berliineineen. Eniten vierastan pakahtunutta totisuutta ja kulttuurielittiympäristön umpiota. Yhteiskunnallishistorialliset yhteydet tuntuvat koristeluilta. Tässä vaiheessa tähdennän, että iloitsen sitkeydestäni. Loppua kohti tunnelmapaloissa on tehoavuutta.
Katoaminen kiemurtelee temaattisena loimilankana kielellisessä kudelmassa. Henkilöt katoavat itseltään ja toisiltaan, menettävät kuvainnollisesti ja konkreettisesti. Juonta en paljasta, vain siihen viittaan, että Aureliaan liittyy eideettisyyttä, todellisten aistimusten veroisia kokemuksia poissaolevista. Aurelian kautta kuvataan moniuloitteisesti katoamista roolihahmoihin uppoutumisesta sukupuolirajojen häivyttymiseen. Mutta olennainen kiteytyy kokemukseen:
Yhtenä ja samana, mutta kuitenkin kaksin. Jos joku kysyisi mitä Aurelia oikein tarkoittaa sanoessaan yksi ja sama mutta kuitenkin kaksi, hän ei osaisi selittää sitä millään tavoin. Niin vain oli ja niin vain on.
Aurelia ottaa tunteen vastaan. Hän miltei läikkyy itsensä yli mutta pysyy kuitenkin rajoissaan. Hän ymmärtää kaiken. Hän on maailmansuodatin.
Nämä sanat ja lauseet. ”Maailmasuodatin”. ”Aloitin varovasti, puhuin tunteitteni reunoja auki, tein vaivihkaa reittiä rakkauteni ytimeen.” Ja romaanin nimi Paras mahdollinen maailma – se on leikki, jonka vain mielikuvitus voi loihtia. Jotain läykkyy yli. Arvostan taitavaa rakennetta, silti tyyli, tiiviisti pakattu tunne, vieroittaa minua. Toistan, tunnustan tekijän taitavuuden, mutta teksti ei puhuttele minua. Kyllä se kuiskii minulle upeista mahdollisuuksista, joita on ilmeisellä lahjakkuudella. Monilta Paras mahdollinen maailma saa ihastunutta vastakaikua, minä jään liepeille ruikuttamaan.
– –
Riikka Pulkkinen
Paras mahdollinen maailma
Otava 2016
romaani
356 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muissa blogeissa esimerkiksi Lukutoukka, Lumiomena ja Luetut, lukemattomat, joiden lukukokemuksissa ihastutaan ja esitetään pieniä soraääniä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Kuulostaa pitkästyttävältä kirjalta. Toisaalta odotin tätä, koska Vieras kolahti yllättävän hyvin, parhaiten Pulkkisen teoksista, mutta taidan ohittaa.
Elina, en halua jarruttaa kenenkään kirjaan tarttumista. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka teksti alkaisi vetää. Pulkkisen tyyli näemmä jakaa selvästi lukijoita. Minä jään selvästi jakolinjan sille puolelle, joka työlästyy tapaan kertoa. Ja jos kolmikymppisten naisten eideettisyys ja perhetarinat kohtalokkaine käänteineen vetoavat, tämä Pulkkinenkin voi.
Oli pakko tarkastaa, mitä sanoitkaan Riitta Pulkkisen uusimmasta romaanista. Olen lukenut kirjaa alle sata sivua ja täysin tuskastunut Aureliaan ja tapaan, jolla teksti kulkee:teennäistä ja rasittavaa luettavaa, VMP.
Olen lukenut viime aikoina niin upeita kirjoja ( Alma!, Kirkkaus, Lempi), että Pulkkisen tapa kertoa tuntuu pitkästyttävältä, aivan kuin ”esikoiskirjailijan” kustannustoimittajaa odottavalta niteeltä, jossa on potentiaalia, mutta tällaisenaan ei vielä ihan kelpaa.
Aineksia on. Paljon. Ja kuten sanottua, Pulkkisen tyyli puree joihinkin, toisiin ei.
Piti tulla lukemaan mitä muut ovat tästä kirjasta ajatelleet. Olen lukenut teosta nyt reilut 50 sivua ja tunteet ovat samanlaiset kuin edellä ritvamirjamilla. En tiedä pitäisikö vain kahlata ärtymyksessä, jota teennäisyys ja mainitsemasi koristelu aiheuttavat. Kielikin tuntuu ihan liikaa väännetyltä. Ne piirteet mitä Pulkkisessa olen aiemminkin vierastanut, tuntuvat nyt vain lisääntyneen.
Kaisa, niin se taitaa olla, että koreilutyyli ei kosketa kaikkia. Pulkkisella on kannattajansa, me muut mutisemme.