Helmi Kekkosen romaanin Vieraat (Siltala 2016) nimi viehättää monimielisyydellään. Elokuun lopun kuumana päivänä Senja odottaa illallisvieraita. Jotkut vieraista ovat toivottuja tuttuja, jotkut eivät tule. Ja missä on Senjan mies, Lauri? Oleellista on, miten läheisetkin ovat toisilleen vieraita tai vieraantumassa.
He katsovat tosiaan, katsovat halki hiljaisen huoneen, kunnes Lauri liikahtaa, on aikeissa sanoa jotain, mutta pysyykin vaiti.
Senjan hermostuneisuudesta tarina alkaa, ja se jatkuu kutsuttujen episodein. Näin koko kuva muodostuu näkökulmista. Kuten yleensäkin pidän sirpalemaisesta rakenteesta ja siitä, että eri silmin tilanteista ja henkilöistä erottuu eri puolia. Kolmannen persoonan kerronta ei etäännytä henkilöistä vaan vie sisälle kuvattujen käytökseen ja ajatuksiin. Koen kerronnan utuisen ahdistuneisuuden rinnalla pisteliästä terävyyttä siinä, miten aikuiset henkilöt selitetään menneestä. Ihan loppuun suhtaudun ristiriitaisesti: toisaalta ajattelen, että se on tarpeeton, toisaalta se asemoi jatkuvuuteen.
Romaani kertoo ennen kaikkea vanhemmuudesta. Suurella osalla henkilöistä olisi ollut aikanaan syytä päästä lastensuojelun asiakkaaksi, vaan niin lapset kuin aikuiset ovat peitelleet laiminlyöntejä tai jaksamattomuutta. Nyt kaikki ovat aikuisia, jotakin vailla. Tavallaan Vieraat haukkaa ison palan perheproblematiikkaa, sillä siinä pureksitaan lapsettomuuden tuskaa, lapsiarjen raskautta, hyväksikäyttöä sekä erolapsuuden vaikutuksia.
Kuulostaako synkältä? Kieltämättä romaani väreilee murheellisuutta, myös jonkinlaisen katastrofin odotusta. Romaanin ainoa lapsi on nimetty Toivoksi, joten teen sellaisen johtopäätöksen, että toivoa on. Vastapainona on pari henkilöä, joissa tuntuu kuumailmapallon noste – tosin toisia maaduttavat pettymykset ja uusien pettymysten pelko.
Senja huokaisee, nousee ylös, ja samalla hetkellä iltapäivän kohinan leikkaa voimakas, matala tuhadus. Hän astuu avonaisen ikkunan äärelle ja näkee kaksi kuumailmapalloa pilvettömällä taivaalla, kattojen lähellä, liian lähellä. Tai mistä hän tiesi mikä oli liian lähellä ja mikä ei, ei hän tiedä kuumailmapalloista yhtään mitään, mutta hän ei tahdo niiden häilyvän tuolla tavalla vaativina yllään.
Hän sulkee ikkunan ja torjuu epämiellyttävät, sakeat aavistukset, kääntyy ja kohtaa Laurin.
Kekkonen osaa kuvata erityistilanteita. Mielessäni on latautunut erityislapsikuvaus Suojaton. Vieraalle antaisin epiteetin lasinhauras: särkyminen on yhtä lähellä kuin mahdollisuus pysyä kasassa. Ulkoisesti kirja on vuoden somin; myös Arja hienossa postuksessaan ihastelee Elina Warstan kansitaidetta.
– – –
Helmi Kekkonen
Vieraat
Siltala 2016
episodiromaani
195 sivua.
Sain lainaksi bloggaajaystävältä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tämä oli alunperin lukulistallani, mutta nyt olen lukenut Vieraista niin monta postausta, että taidan kuitata asian niillä. 😀 Luen rivien välistä, että ei ollut sulle ihan täysosuma, mutta kentie tulkitsen väärin.
Tänä vuonna on ilmestynyt hyviä romaaneja, sellaisia ”ihan hyviä, ihan kivoja”. Totisesti toivon, ettei luonnehdinta kuulosta lattealta. Hyvä kirja syntyy hyvän kirjailijan tekstityönä, ja on hyvä lukea hyviä kirjoja. Kai menee Gaussin käyrään se, että huippuhurhaduksia eivät kaikki voi olla. Ja eri lukijoihin osuu erilaiset opukset.
Siis Vieraat on taitava, ihan hyvä, siis hyvä, ei hurahdus. No voi tokkiinsa, ehkä Kekkosen tietynlainen ilmaisu-usva levisi omaan tekstiin, kun ei siitä tarkalleen tuntemustani erottanut.
Voi että osaat eritellä tätä hyvin. Minulle tämä ei avautunut läheskään noin monipuolisesti, hermostuneisuus ja ankeus peittivät kai nyanssit. Jäin niiden kanssa jotenkin jumiin ja nyt vaan ihmettelen miten muut on löytäneet kirjasta niin paljon enemmän.
Liiaksi oli vierasjoukolla isäntäväkineen ongelmia (tosin ihmisillä on), mutta näkökulmavaihtelun hallinta miellytti. Kiitos, Erja!
Kiitos Tuija! Pidin Vieraissa myös viitteissä ikääntyneiden suhteisiin ja rakkauksiin, vaikutti sillä suunnalla olevan asiat paremmin kuin näillä nuorilla, tai ainakin ovat edenneet, ehkä liittoon nro 2 tai sinne päin…
Noin on. Siis toivoa on! Kolmikymppiset tosiaan kriiseilevät tässä teoksessa, ja se vaikuttaa sukupolvikokemukselta.