Aikamoisen paketin Helena Sinervo sitoo romaaniinsa Armonranta (WSOY 2016). Siihen sisältyy sukutarina noin kuudessa polvessa ja etenkin parisuhde- ja vanhemmuusongelmia. Siinä myös kuolema syleilee uuden sukupolven sikiämistä. Kiertokulusta on kyse, myös elämänkäänteiden suhteellisuudesta.
Toistin itselleni, että tosiasiat ovat tässä: Helenan isä tekee kuolemaa, ilmakehässä myllertää myrsky, olemme Teiskossa Näsijärven rannalla. Huomennakin aurinko nousee, kuten kaikkina päivinä, ja ihmiset kiiruhtavat töihin.
Kaikki tapahtuu yhden yön reissulla Tampereen suuntaan pyryilmassa syksyllä 2006. Helenan ja Hetan ajomatkan tarkoituksena on käydä hyvästelemässä Helenan kuoleva isä. Reissulla kuunnellaan Helenan isän C-kasettimuisteluita, Helena kelaa lapsuudenperheen vaiheita, isänäidin jyrkkyyttä ja Raffe-isän isätöntä elämää sekä lukee Raffen jääkäri-isän, Kalle Iivarin, ensimmäisen maailmansodan aikaista Saksan-muistikirjaa. Matkalla käsitellään lisäksi naisparin välejä ja Hetan lapsenhankintahalua. Välillä loikataan nykyhetkeen Berliinin-metrossa, keskusteluihin pikkutytön ja Helenan kesken, ja niissäkin lähinnä kerrotaan Helenan lapsuudenperheestä.
Ja ihme tapahtuu: kaikki ainekset järjestyvät nautittavaksi lukuromaaniksi. Sen synnyttää ajatuksen ja kielen monimuotoisuus, joka tarjoillaan silti selkeästi. Kerronnan langat pysyvät varmoissa käsissä. Myönnän auliisti, että romaanin alkupuolella tarina ei valloita. Siinä on mielestäni lepsua, toisteista jaarittelua, ilmeiseltä tuntuvaa. Etenkin loikat nyky-Berliinin rasittavat. Sitten teemat poksahtavat silmilleni kuin saippuakuplat: hauraat, kirkkaat, kirvelevät, kipeät. Ja samalla kerronnan ja kielen vaihtelevuus alkaa viehättää. Lisäksi käy niin, että raskaiden asioiden vatvonta ei tunnu painostavalta, vaan avaa kiertokulun solmuja.
Ja voiko menneisyyden tapahtumista kertoa muuta kuin jonkun harsuuntuneen, reikiintyneen, kuristuneen, vääntyneen ja koukuttuneen tarinan?
Armonrantaa luen yhdellä tasolla juoniromaanina Helenan suvun vaiheista ja Helenan parisuhteesta, ja niissä vanhemmuuden ongelmat ovat etusijalla. Tämä taso erottuu, vaikka kirja on kerronnaltaan moniääninen, ja nämä kaikki äänet painottavat sitä, että ihmissuhteet ovat mutkallisia. Edellisten sukupolvien osattomuuden tunteet ja kovat kokemukset siirtyvät. Mutta miten ne tavoittaa tai taittaa?
Hetkiä, jolloin yhtäkkiä tajuaa, että syvällinen ymmärrys toista muovanneista vuorovaikutustilanteista ja kasvuympäristöistä on mahdoton. Ei ehkä mahdoton vaan ulottumattomissa, sen vuoksi ettei koskaan tule kurottuneeksi niin kauas tai eläytyvästi kohti toisen erilaisuutta.
Ihmisten kohtuuttomuus toisiaan kohtaan on tavallista, mutta silti jokainen tekee, mitä pystyy ja mihin on saanut eväät. Joskus se on pahaa, kostoa, syyllistämistä ja kieltämistä. Joskus se on armollisuutta. Jälkimmäisen voimistamiseksi näemmä pitää pistäytyä autiossa lomakodissa, Armonrannassa. Symbolista, kyllä. Ja sitten on yksi kysymys, yksi ja perustavanlaatuinen:
Pystynkö ja osaanko ja haluanko hyväksyä sen sellaisena kuin se on?
Romaanin elämänaatoksista hiotuimmat laitetaan Hetan suuhun. Ehkä se johtuu siitä, että hänessä palaa elämän jatkamisen pakko, halu saada lapsi. Hetan hiljaiset mietinnät pistävät isoja asioita asemiinsa. Yksi on todellisuuden sepitetty luonne.
Sain yhtäkkiä voimakkaan kokemuksen elämän kummallisuudesta ja mielivaltaisuudesta, miten se ravisteli meitä kourissaan kuin kahta noppaa. Oivalsin, että mikään tarina, ajatus tai tunne ei ole oikeastaan olemassa muuten kuin tarinana, ajatuksena tai tunteena. Tietoisuudet, jotka niitä luovat, ovat aina jotakin muuta, toisen ja myös itsensä tavoittamattomissa. Niihin sanat eivät yllä. Sanat ovat kuin haarukat, lassot, vieheet. Minkä ikinä ne saavat napattua, sitä ne samalla vahingoittavat.
Pari sanaa todesta. Kirjan lopuksi Helena Sinervo huomauttaa lukijaa: Armonranta on omaelämäkerrallista fiktiota, fiktion totuutta, joka välittää ihmisestä olennaista vain siten kuin vain romaanitaide voi – ei mikään muu taidemuoto. Romaanin alussa ajattelin loppusanoista tietämättä, että luen elämäkertaa, sitten kerronta, rakenne ja sisältö vei minut mennessään romaanin tapaan: siitä henkilöiden eri puolien valaisun voimasta poimii yleistä sanottavaa ihmisenä olemisesta.
Minun totuuteeni Armonranta ankkuroituu paikallisesti. Lapsuudenkotini on Teiskossa, postiosoite Kämmenniemi, ja niinpä ajelin sinne naisparin matkassa tuttuja teitä. Ei tietääkseni seudulla ole Armonranta-nimistä lomapaikkaa (Kotkanranta on ollut), ja epäilin myös romaanissa mainitun jo kadonneen tiilitehtaan todenmukaisuutta. Siitä sitten minua edeltävän sukupolven edustaja sanoi, että sieltä ne ovat meidänkin leivinuunin tiilet hankittu. Fiktio kävi näin kotona. Monella tapaa.
– – –
Helena Sinervo
Armonranta
WSOY 2016
romaani
502 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Aloitin tätä, mutta keskeytin. Pitänee miettiä, jos yrittäisin uudelleen jossain vaiheessa. En pysty lukemaan, kun joka lauseessa on töyssy, En saa lauseita etenemään, kun en ymmärrä kieltä. Ainakin tämä vahvisti sitä, että minä en pidä murteista. Kirja vaikuttaa hyvälle, tarina mielenkiintoiselle, mutta tuo murreosuus vie hermoni. Harmi. Kansikin on niin kaunis.
Luin tätä yritystä ennen Ali Smithin Oli kerran kello nolla ja nautin sen kielestä, sanoista ja sanojen ilotulituksesta.
Pistän Smithin korvan taa. Raumalaisia kieliosuuksia on lopulta kirjassa mielestäni aika vähän. Isosisän vanhahtavan tekstin rytmi myös hieman tökkii, mutta se muuttuu miehen muuttuessa. Kuten totesin, alku ei vetänyt, mutta isoisän päiväkirjan jälkeen pääsin vauhtiin ja pidin.
Olen itse juuri takkuisessa ja vähän tylsästi etenevässä Armonrannan alussa ja pohdin jopa kirjan kesken jättämistä. Jätin Sinervon Klaukkalaan, mutta tartun siihen uudelleen kotiin palattuamme. Minä olen murteiden ystävä enkä pitänyt murretta lainkaan haittaavana, päinvastoin!
Luen nyt Darrah McKeonin kehuttua japalkittua romaania Kaikki pysyväinen haihtuu pois. pienen alkukangertelun jälkeen pidän siitä niin paljon, että ulkotyöt eivät oikein maistuisi. No, välillä on kai lupa oikaista sohvalle nauttimaan hienosti etenevästä ja nyt niin ajankohtaisesta aiheesta. Olen aika alussa (s. 84) keskellä Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta ja odotan, onnistuuko romaani selvittämään rakkauden kaavan (= Hanna Kourin eilisestä kritiikistä Ilta-Sanomissa).
Kiitos kirjavinkistä Ulla!
Saa nähdä, minkälaisia mielipiteitä Sinervon romaanista kertyy, eli kuinka moni lopulta syttyy alun epäröinnin jälkeen. Ymmärrän yskän, mutta niin vain vähitellen moniäänisyys ja jopa mahdottomat ihmissuhteet kiinnostivat minua.
Hyviä vinkkejä nyt tippuu!
Hieno kirja-arvostelusi laittoi minut lukemaan kirjan loppuun, vaikka koin alun rasittavaksi ja edetessänikin ihmettelin ajoittain, miksi ihmeessä piti laittaa yhteen kirjaan noin valtavasti aineistoa. Hidas kirja lukea, mutta ponnistus kannatti!
Poimin yhden sitaatin:”Se liittyy ihmisen osaan, ettei onni tule ulkopuolelta —. Pitää opetella ottamaan kädestä kiinni itseä ja toista”.
Hieno sitaatti. Kirja on ristiriitaisuudessaan ja henkilövyörytyksessään kiinnostava!
Sinulla on surkea lomasää, mutta onneksi sisälläkin voi joko puuhailla (ei mitään siivoustöitä) tai loikoa sohvalla ja lukea.
Täällä on niin tuulista, että voi seurata, kuinka tuuli ajaa sateen huntua edellään.
Runollista! Eilen juuri ajattelin, että sää antaa luvan vain loikolla. Nyt kyllä paistaa ja olen matkalla Ateneumiin.