Tutut jännäriainekset uivat Oslonvuonoon ja kalastetaan sumppuun. Saaliista kokataan genreen sopiva dekkari, ei järin pikantti mutta helposti nieltävä ajanvietete: Samuel Bjørkin kynäilemä Minä matkustan yksin (Otava 2016).
Nämä on siis nähty ja nähdään taas: 1) skitsoileva, tummakutrinen, nälkiintyneen näköinen, valokuvamalliaineksinen neropattinaisetsivä itsetuhoisine toimineen, 2) eronnut, pappatyyppinen murharyhmän itseoikeutettu johtaja, 3) pappatyyppiä perheasiat piinaavat 4) murharyhmällä jännitteitä poliisijohdon kanssa kera poliittisen painostuksen 5) itserakkaita ja ahneita journalisteja 6) uskonkiihkoilua rahan kiilto silmissä, 7) lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ja uhkaa, 8) sarjamurha sekä kilpajuoksu ratkaisun ja veritekojen välillä, 9) murha kietoutuu poliisipäähenkilöihin ja 10) rikos viittaa psykopatiaan.
Olen jo aiemmin tunnustautunut dekkarilukijaksi, jonka sukat eivät pyöri jaloissa, jos juoni perustuu umpihullun tappajan jahtaamiseen. Koukutun psykologisesta jännityksestä. Psykologista juurtahan psykopaattien toiminnassa on, niin tässäkin dekkarissa, mutta kaipaan kaivertumista tavismielen niksahduksiin. Lisäksi minua risoo, jos inha rikoskierre kieputetaan koskemaan pääpoliiseja. Minusta selvitystyö ja henkilöiden persoonan avaaminen riittäisi, ei tarvita sotkemista tappomotiiveihin. Minua miellyttävää psykologista vivahdetta on jonkin verran pääpoliisin Munchin hahmossa ja nörttiapurissa Gabrielissa, joka jää aika ohueksi taustahahmoksi. Vielä. Uskon kirjan saavan jatkoa ja Gabrielin lisää tilaa.
Minä matkustan yksin -dekkari on kelpo jännitysviihdettä. Tähdennän: en nauti lapsiin kohdistuvasta väkivallasta vaan dekkarijuonen juoksutuksesta. Rakenne on nykyisin yleinen, eli eri luvuissa kuljetellaan erilaisia juonenlankoja ja näkökulmia. Osa niistä vie perusjuonta, osa sivujuonia, osa vain vilahtaa, jokunen jää perustelemattoman ohueksi. Rakenne kiskoo seuraamaan, mitä tapahtuu ja miten asiat ratkeavat.
Laskelmoidulta kokonaisuus tuntuu. Joko norjalainen poliisilaitos on oudon kytkeytynyt poliittiseen peliin tai sitten nesbølainen dekkaritapakulttuuri on tarttunut Bjørkiin. Nesbøn Harry Holen kaltaista katseenvangitsijaa ei Bjørkin romaanista sikiä – ei, vaikka kuinka Miasta koitetaan rakentaa särmikästä sankaritarta. Ja vielä näistä lisbethsalanderin kaltaisista synkkyyssiskoista: vaihtelu virkistäisi. Paikallisväriä saisi olla enemmänkin kuin vain viittaukset Edward Munchiin. Ahmaisin silti.
– – –
Samuen Bjørk
Minä matkustan yksin
Suomentanut Päivi Kivelä
Otava 2016
dekkari
428 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Minäkin ahmaisin tämän. En pystynyt pyristelemään vastaan. Tässä oli monta elementtiä, joita en koe omakseni. Niin vain luin ja pidin ja luen jatkossakin. Tässä oli paljon asioita, joista viehätyin. Plussia oli enemmän kuin miinuksia.
Näin tosiaan kävi. Koukutuksen Bjørk osaa. Vaikka lukija epäilee, lukija lukee!