Tommi Kinnunen: Lopotti

Neljäntienristeyksen läpi ajellaan evakkokyydillä, perhemenopeleillä ja ruumisautolla. Risteykseen ilmestyvät liikennevalot, niin myös lukukokemukseeni. Etenen jokaisen kolmen valon määräämällä tavalla, kun luen Lopotti-romaania (WSOY 2016). Lisäksi huomaan, että käyn ikään kuin sukuloimassa Neljäntienristeyksen (WSOY 2014) tutuksi tekemän perheen parissa.

Kaikki on muuttunut, ihmiset ja paikat. Vain nimet ovat pysyneet, mutta niitä kantavat ihmiset vaihtuneet. Nykyään täällä isä on Johannes ja äidillä tarkoitetaan Kaarinaa. Se, minkä minä tunsin isänä, on lahonnut haudassa kauemmin kuin nuo kaksi ovat tunteneet toisensa. Entisestä äidistä on tullut mummu, eikä se osaa sitäkään roolia. Sitä, jonka minä tunsin mummuna, ei tuon mökin sisällä olevista muista kukaan muu kuin Johannes. Minua kutsutaan Helena-tädiksi.

Tommi Kinnunen ammentaa perheestä ja omaksi itseksi kasvamisesta sukupolvien jatkumossa. Neljäntienristeyksen väestä saadaan lisävalaistusta, mutta Lopotissa etualalla ovat Helena ja Tuomas, täti ja veljenpoika. Kaikkea ei kerrota, vuosista lohkotaan tietyt tilanteet. Helena ehtii tarinassaan loppuun, Tuomasta seurataan kolmannen persoonan kerronnan keinoin lapsuudesta aikuisuuteen.

Toiseus-teema nousee päällimmäiseksi. Helenan sokeuden kuvaus on romaanin kiinnostavinta antia, sillä näköaistimuksien korvaaminen muiden aistien voimin hoituu taitavasti. Kun muu suku puuhaa valokuvien kanssa, Helena kokee musiikin, äänet, tuoksut ja kosketukset.Lopotti
Helena kohtaa erilaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Sokeainkoulun olosuhteet ovat asia sinänsä, lisäksi mieltä myllertävät suhteet isään, äitiin, avioimieheen ja omaan olemiseen. Pienilläkin asioilla on merkityksensä, niin myös kotipaikan nimellä: Lopotti-kaupunginosanimi saatta juontaa venäjän vapaus-sanasta. Juurista ei vaan niin vapauduta, vaikka kuinka kasvatetaan ja kasvaa lujaksi.

En suostu olemaan ulkopuolinen, en tahdo oppia inhoamaan tätä paikkaa, näitä ihmisiä. Miten voi maailmasta löytää paikkansa se, joka kotiaan vihaa?

Lopotin vaikuttavat kohdat liittyvät sisäiseen puheeseen, oivallukseen ihmisen osasta osana vääjäämätöntä sukupolvien ketjua, jota ei voi valita vaan johon kytkeytyy – haluaa tai ei. Ja lapsuudenkotiin:

Täällä minä en ole viisissäkymmenissä vaan joku, jolle tarjoillaan kahta vaihtoehtoa, totella tai nurista. Toinen on lapsen rooli, toinen teini-ikäisen, ja valitsen ensimmäisen, koska se on tänään helpompi kulkea ja koska molemmat tiet johtavat samaan pihaan. Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi.

Toiseuteen liittyy Helenan ja Tuomaksen perheettömyys perheen sisällä, sillä heille pariutuminen ja lapsettomuus ovat kompleksisia. Tuomaksen taustakuvana kajastelee Onni-isoisän kohtalo, mikä samalla tarjoaa perspektiivin perheen asenneilmapiirin muutoksiin. Koen kuitenkin Tuomaksen identiteettikehitysosuuden junnaavan joiltain osin ulkokohtaisesti, vaikka etsinnän, peittelyn, erillisyyden, kaipauksen ja vapautumisen hetkissä on myös hienoja havaintoja ja isyyshaaveissa julmaa tragiikkaa.

Palaan alussa mainitsemiini liikennevaloihin. Kinnusen jysäyttävä esikoisromaani lataa Lopotille kohtuuttomat odotukset – siksi jämähdän tarinassa välillä punaisiin valoihin. Keltaiset valot jarruttavat eläytymistäni: haluan koskettua voimallisemmin kuin kosketun, vaikka tarina tarjoaa riipaisevia ja lohduttavia hetkiä. Vihreillä annan mennä, sillä henkilöiden kohtalot mietityttävät, niin myös se, miten kalsean kodin kokenut jälkipolvi ottaa opikseen ja murtaa hyisen tuomitsevuuden. Lujaa minulla kulkee myös lukuotsikoinnin myötä: laulelma- ja iskelmäsanoituslauseet asettavat monitulkintaisen alatekstin muulle kerrotulle. Lisäksi Lopotti tuottaa sanataituruusihailuhetkiä ja komeita näkyjä elämisen kirjavuudesta.

– – –
Tommi Kinnunen
Lopotti
WSOY 2016
romaani
364 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 responses to “Tommi Kinnunen: Lopotti

  1. Tuijata, juuri näin. Ehkä sinäkin kertasit Nejäntienristeystä, minä tein niin, sillä halusin tavoittaa, mihin he jäivät. Siitä oli hyvä jatkaa. Tosin olin epäuskossa, että voi Kinnunen vetää yhtä vahvaa sukutarinaa toisenkin kirjan ja minulle hän teki sen. Menen jopa niin pitkälle, että haluaisin vielä kolmannen. Trilogia olisi omiaan näin lahjakkaasti kirjoitetulle tarinalle ja luijalle jäi vielä uteliaisuutta, sillä eihän voi olla totta, että Tuomaksen ja Oskun pitää kärsiä se menetys, se kahea menetys!

    Helena on kirjan Valtiatar ja hän on sitä sekä liikenenvaloissa kontallaan kuin myös soittaessan itseään likemmä rakstaan. Hän on kuin suuriruhtinatar, jolle ei tarjota viittaa, mutta ei hän sitä tarvitsekaan, sillä hän kantaa jo tähtiviittaa: Kaikki eivät vain sitä näe.

    • Leena, Helena on tosiaan Valtiatar, kerrassaan komea hahmo. Hänessä näkee Lahjaa, Mariaa ja etenkin häntä itseään. Riipaisevaa ja suoraselkäistä, ja sävyjä on. Näkee, vaikkei näe.

      Ja empimättä tarttusin minäkin sukutarinan jatkoon, kyläilisin tämän perheen luon ja eläisin mukana, mitä tuleman pitää. Vaikka vähän tässä jarruttelin risteysvaloissa, vihreän valon aikaa oli valtaosa lukureittiä. Siis nautin.

  2. Elina / Luettua elämää

    Odotan tätä kyllä kovasti. Varmasti tämä on kevän lukulistallani. Kuulostaa houkuttelevalta noine vihreine valoineen, vaikka totta on, että Neljäntienristeyksen jälkeen on kovat odotukset. 🙂

    • Odotukset tiedostin mutta silti ne varmaan turhasti vaikuttivat. Hienoja kokemuksia kuitenkin kirjassa on. En ihmettele, että Lopotti on sinullakin kevään odotetuimpien romaanien listalla.

  3. ritvamirjamisuhonen@gmail.com

    Voi, miten surullinen kirja! Neljäntienristeyksen itsenäinen jatko-osa kertoo kahta tarinaa eikä kummallakaan ole onnellista loppua. Kinnunen sanoi jossakin lehtihaastattelussa, ettei ole ollut koskaan (?) tai hyvin harvoin onnellinen. Taitava kirjoittaja, mutta tämä teos oli minulle raskas lukea.

    • Ihailen monia asioita Kinnusen uutuudessa, silti en häkellyshullaantunut kuin esikoisen kanssa. Melankolisuus ja synkkyys todella jää tunnelmista päällimmäiseksi, vaikka kirjassa oli valon hetkiäkin. Helena jää mieleen elämään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s