Juha Hurme ja Töppöhörö

Kansallisteatterin bloggariklubi mahdollisti Juha Hurmeen tapaamisen pari tuntia ennen Töppöhörön ensi-iltaa. Käsikirjoittaja-ohjaajassa ei ollut jännityksen häivää:
– Tästä esityksestä on levollinen olo. Näyttelijät ovat taiturimaisia. Teatterintekijöillä on velvoite, että esitys paranee esitys esitykseltä. Esityksessä pitää olla kehittymisen varaa. Tietysti ensi-ilta on tarpeeksi hyvä, mutta se ei ole kiveen kirjoitettu. Esitys on yleisölle aina ensi-ilta, niin sen pitäisi olla esiintyjillekin.

Hurmeella on maine hyvän ilmapiirin tuojana. Töppöhörössä on ollut iso työryhmä, mutta näyttämöllä nähdään vain kaksi näyttelijää. Ensimmäinen näytös on hommafoorumityylistä miesmonologia, toisessa näytöksessä miehen rinnalla on keijuhenkinen ihmetyttö. Esityksen on ohjannut Hurmeen kanssa tanssija-koreografi Hanna Brotherus. Hurme kuvailee yhteistyötä siten, että hän kirjoitti ja Brotherus ohjasi.
– Hanna on ihmiskehon filosofi, ja se on avannut aivan uuden mahdollisuuden ja tuottanut esitykseen kehollista viihdearvoa. Ohjaajana olemisen paine vähintäänkin puolittui. Kummallakin on ihmisnäkökulma.

Juha Hurme: ensi-iltaan tunti.

Töppöhörön ensi-illan jäljiltä olen hämmennyksen tilassa, joten teen lyhyen katsauksen esitykseen siten, että yhdistelen muokkaamiani siteerauksia Juha Hurmeen puheesta ja tunnelmiani näytöksestä. Otsikot ovat epätarkkoja muistikuvia esitysrepliikeistä.

Mää nään mieluummin nälkää kuin nykytaidetta

Vikin näyttelijä Jarkko Lahti ja Juha Hurme alkoivat jo vuosia sitten kehittellä Tony Halme -tyyppistä hahmoa.
– Lähtökohtana viisi vuotta sitten oli tavattoman tympeä mies, joka luotiin Jarkon kanssa. Ja se laajeni työryhmän käsittelyssä. Katsoja päättää, mistä Töppöhörö kertoo. Mää en tiedä. Hyvä esitys ei ole tyhjenetty yhdellä analyysilla. Haluan tehdä töitä, jotka ruokkii jokaisen omaa ajattelua.

Näytelmä ei kerro vain suomalaisesta miehestä vaan yhteiskunnallisesta tilasta ohi sukupuolirajojen. Päähenkilöön on silti kasattu kaikki änkyrä-äijän ominaisuudet: eronnut, alkoholisoitunut, työtön, kaikessa ennakkoluuloinen, naisvihamielinen, rasisti, taidetorjuja, sivistymätön, omahyväinen ja ruokoton.

Monologin aikana yleisö tyrskähtelee kaikelle kuonalle, jota mies latelee. Leijuin kummiin tunnelmiin. Klisemies lavalla lätisee ennalta arvattavaa sisältöä, joka on muotoiltu kirjalliselta kuulostavaksi draamatekstiksi. Sivistysyleisö katsomomontussa lukee päässään monologin käänteistä alatekstiä eli oikeasti haluaa olla suvaitsevainen ja taidemyönteinen. Kurkimmeko sieltä pimeästä katsomosta valaistulle näyttämölle niin kuin tirkistelisimme kansan syvien rivien edustajaa eläintarhan häkissä? Olemmeko olevinamme parempia ihmisiä?

Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto

Toinen näytös on kahden orientaation ja liikekielen erillisyyttä ja hetkellistä kohtaamista. Mies on niin sanotusti ostanut sian säkissä. Tarjouspossun sijasta kauppakassista pompahtaa eloisa neitonen. Alina Tomikovin suloinen symbolihahmo on kerrassaan valloittava ja hänen tapansa liikehtiä kuin sulaa vahaa. Myös Vikin liikkuminen monipuolistuu ”Helinä-keijun” myötä.

Töppöhörön käsiohjelman taustalla teemaan sopivaa verkkohöröilyä.

Varsinaista yhteyttä ei kahden hahmon välillä tapahdu. Ihmetyttökin lähinnä pulppuaa itämurteista monologia. Esimerkiksi kokkiohjelmien yleisyyden pohtimisesta kumpuaa huikea katsaus koko ihmiskunnan miljoonavuotisesta historiasta. Taidokkaasti se tapahtuu, jälleen kovin kirjallishenkisesti. Löydän perustelun Hurmeen orientaatiosta:

– Draamateksti on kaikin tavoin rajoitettua. Kun kirjoitan draamaa, kirjoitan sen nuotitettuna omaan ohjaukseen, tiettyyn aikarajaan ja kaupalliseen tarkoitukseen. Draamateksti syntyy kommunikointisuhteesta, on se sitten monologia tai dialogia. Sen sijaan proosan kirjoittaminen on vapauttavaa, sillä silloin on vapaa draaman rajoitteista. Se jatkuva riemu, että sinne voin laittaa, mitä vain.

– Mulla on ajatus, että kirjallisuus on korkeampaa kuin teatteri. Kivi ja Shakespeare pyörii koko ajan mielessä. Vanhempi maailmankirjallisuus on aarteisto. Luen vuosittain myös uutta kotimaista kirjallisuutta. Teatteri on kiva käytännön projekti kirjallisen viestin kohtaamisesta.

Mä oon niin yksin

Töppöhöröön on istutettu katharsis. Totuusseerumin vaikutuksen aikana protomies tulee ulos roolista ja on ihminen. Sitä seuraa ihmetytön julistusosuus, josta yhden repliikin jo anastin: ”Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto.”

– En ole kovin sanomahakuinen. Mulla on oikeus tehdä vain hyvä taideteos. Jotta saan kasaan teoksen, sinne työntyy tärkeitä teemoja. Asialle tekee hallaa, jos sanoma on pinnalla ja näkyvä. Esimerkikiksi Töppöhörössä on moniarvoinen idea letkeästi purtavana, ei opettavaisesti.

Näin sanaili Hurme ennen esitystä. Itse näen esityksessä häpeämätöntä saarnaa hyvän elämän puolesta. Hyvään elämään kuuluu ihmisen ja luonnon harmonia sekä ihmisluonnon mahdollisuus parempaan. Loppupaatoksesta on kaukana kyyninen älykkömäisyys, mikä tuntuu virkistävältä. Siinä annetaan täydesti palaa sen puolesta, että asioille VOI tehdä jotain. Viesti koskee sekä yhteiskuntaa että yksilöä. ”Ei jäädä tuleen dokaamaan” – Töppöhöröä lainatakseni.

– – –
Töppöhörö
Kansallisteatteri, ensi-ilta 28.1.20016
Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Käsikirjoitus Juha Hurme
Alkuperäisidea (kapakassa Kokkolassa helmikuussa 2011)
Esiintyjät Jarkko Lahti ja Alina Tomikov
Lisätietoja Kansallisteatterin kotivisuilla.

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille tilaisuudesta!