Minä olen poikkeustapaus. Oikeastaan juon masennukseen, kipuun, vitutukseen, sortovallan vuosia miettiessäni ja saunan jälkeen. Olenko edes alkoholisti? Vuotta aikaisemmin psykiatrilta saamani masennusdiagnoosi on tallessa. Olisin halunnut kehystää sen seinälle, vaimo olisi voinut vilkaista sitä aina kun rupesi syyttelemään juopoksi.
Kalle Lähteen esikoisromaani sopii tipattoman tammikuun alkajaisiksi. Happotesti (Otava 2015, julkaistuvapaa 1.1.2016) avaa alkoholistin mielenmaiseman apposelleen. Selityksiä löytyy, syy on aina jossain muualla. Humaltumisen himo hyökyy kaiken yli.
Romaanin alkupuolella tuumailen, millainen draaman kaari on tulossa. Eihän koko kirja voi olla vaan ryyppykierteestä toiseen ruuvaamista, eihän? Tuoko käänteen jokin pohjanoteeraustöppäily vai vaimon lähtö vai kuoleman porteilla käynti vai uskoon tulo? Lopputulosta en sitten sinulle kerrokaan, sen totean, että olisin toivonut jonkinlaista dramaturgista vaihtelevuutta. Ymmärrän kyllä, että sen puutteella on sanomansa.
Kyllä koko ajan sattuu ja tapahtuu. Lyhytvirkkeisenä naputtava kerronta luistaa, monesti se luistelee itseironiaan ja sarkasmiin. Terävä sanailu naurattaakin. Minäkertoja ruhjoo rujosti alkoholistia; teksti onnistuu hyvin kaksoisvalaisemaan minäkertojan ylemmyydentunnon vs. lukijan ymmärryksen asiantilasta. Tunnustus: en ole lukenut Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa, en voi siis verrata Happotestiä siihen. Sen tiedän, että kummassakin kirjassa on sittemmin raitistuneen kirjoittajan mellastuskokemuksia.
Eritteitä ei Happotesti kaihda, esimerkiksi onnistuneet ja epäonniset vessareissut tulevat tutuiksi.
En olisi kirjan kuvausta ihan näin pitkäksi venyttänyt, mutta alkoholismia kirja kieltämättä pistää pohtimaan. Ja sitä, miten monen todellisuutta se on ja miten asiaan voi vaikuttaa. Ymmärrykseni mukaan Lähde tallentaa Happotestiin alkoholistin itsekeskeisen tunkkaisentahmean umpioitumisen, jossa läheisiä ovat vain baarimikot ja taksikuskit, jossa häpeä hämärtyy ja jossa päihde- ja terveydenhuollosta ei ole mitään hyötyä.
– – –
Kalle Lähde
Happotesti
Otava 2015, julkaisuvapaa 1.1.2016
romaani
269 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tämä kirja kiinnostaa. Olen ymmärtänyt, että on ihan eri sarjaa kuin Vuorisen Juoppohullut. Olen lukenut joskus sata vuotta sitten sen ensimmäisen Juoppohullun ja minusta se oli lähinnä sellaista puoli-ihailevaa kännäilyä eli ”dokaamisen” hehkutusta. Tai sitten muistini tekee tepposet. Ei innostanut minua silloin eikä nytkään.
Happotestin kiinnostavuus piilee juuri siinä, että kännäilystä karistetaan kaikkinainen kansallinen (ja yksityinen) komiikka ja dramaattinen nousu tai katharsis. Jos välistä sanailussa on sarkastista irvistelyä, sisältö hyydyttää hymyn. Vaikuttaakin: vähään aikaan ei viinitilkka maistu.
Kalle olet Orso Nordigo
Kyl se pitkä käyttö kuormittaa ja pakottaa ja sitoo käyttäjänsä kohti katkeraa loppua (”to the bitter end”).
Onneks siihenkin on hyvä lääke!
CARPE DIEM
T Hannu
Happotesti antaa eritteisen kuvan putkesta, jonka pää vain kapenee. Siksi draaman kaarta ei tarvita, koska ryyppyratkeamisessa ei ole draamaa, vain putki. Sen kirja tavoittaa.