Irinan kuolemat (Like 2015) on kirja, jonka teksti tihkuu tunnelmaa. Asko Sahlberg on todistanut mammuttimaisella Herodeksella (Like 2013), että hän voisi olla Waltari, ja He (Like 2010) on näyttö siitä, että tämä kirjailija taitaa kompaktin tunneproosan. Irinan kuolemat näyttää, että Sahlbergilta sujuu antiikkityyppinen tragedia siirrettynä suomalaisen sotalapsen kokemuksiin.
Hänet oli heitetty isojen lintujen isojen munien pirstomasta helsinkiläisestä painajaisesta ruotsalaiseen painajaiseen, josta oli tullut hänen kotinsa.
Kun päähenkilö on sodan jaloista karkotettu avuton lapsi, tuntuvat hulluudet, väkivaltaisuudet ja kammottavuudet kertakaikkisen liiallisilta. Totean tämän nopeasti: romaani vetää ehkä överit pahojen tapahtumien sarjassa. Silti haluan ymmärtää kirjailijan valinnat, sillä voivathan kauheat asiat kasautua. Olen siis tyytyväinen, että pääsin kokemaan tämän säväyttävän selviytymistarinan.
Yleensä vetäydyn varautuneeksi, kun proosakerronta tavoittelee runollisuutta. Sahlberg yhdistää tiukasti etenevään kuvaukseen vertauksia ja metaforia melkein liukuhihnalla – ja onnistuu tärisyttämään luita ja ytimiä. Keino on kuin silmänkääntötemppu: runollinen ilmaisutapa konkretisoi. Näin aistikokemukset väkevöityvät, ja ne paljastavat tarkkavaistoisen Irina-lapsen katsantotavan. Vaikka lyyristyyli versoo villinä, en sitä saksisi pois. Se nappaa ainutlaatuisesti lapsen ymmärrys- ja elämystunnelmaan.
Irinalta vei hetken huomata kotona tapahtunut muutos. Se leijui ilmassa kuin siivet pimeässä.
Heidän nimensä olivat märkiä kasveja, joita Irina yritti liikutella ääneti suussaan.
Yö halusi tappaa hänet. Yö käänsi nurin pehmeän ihonsa ja sen kääntöpuoli paljastui jääkylmiä piikkejä kasvavaksi vuodaksi.
Jokin kouraisi Irinan vatsaa: petoeläin louskutti leukojaan hänen sisällään: hänellä oli nälkä.
Sahlberg kahmaisee vahvasti tyylin, tunnelman ja kielen. Asioita ei tässä kirjassa osoitella sormella, mutta kaikki tarkoituksenmukainen loistaa kielikuvien kulmissa ja kerrottujen tapahtumien reunoilla.
Sahlbergilla on asiaa. Kansankodissa ei ollut sotalapsiaikaan kaikki hyvin, ei lahden tällä puolellakaan, eikä se johtunut vain sota-ajasta vaan siitä, miten ihmiset suhtautuivat toisiinsa ja erilaisiin. ”Vain”-ihmisiä on monenlaisia, ja heitä sikiää kasvattajien ja kasvuympäristön vaikutuksesta. (Enkä voi välttyä nykyaika-ajatuksilta: mikä meissä ihmisissä jäytää tänään, kun heittelemme polttopulloja turvapaikkahakijoiden majapaikkoihin tai syljemme mustien lapsien päälle, koska he ovat ”vain” muita.) Voi meitä, jos yhä meidän ja länsinaapurin kasvuympäristö ja -ilmapiiri tuottavat turvaa hakeville tämän:
Paikoissa oli hyvä olla, jos ei erehtynyt kiintymään liikaa, ja ihmisten joukossa kelpasi elää, kunhan ei päästänyt heitä ovensa sisäpuolelle.
– – –
Asko Sahlberg
Irinan kuolemat
Like 2015
romaani
156 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta – kiitos taas Bestseller-hyllylle!
Kullttuuri kukoistaa: Sahlberg tekee aina niukankaunista jälkeä.
Kirjoista ja muista kertomuksista: lapsen ääntä ei vaieta.
Mustikkakummun Anna: vahva kieli ihastuttaa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Upeasti kirjoitit upeasta kirjasta: koska olen Sahlberg-fani, tätä ei voi ohittaa. Mestari on mestari, aina vain. Ja tässä tuli ihan samat ajatukset mieleen polttopulloista ja pahemmastakin; on niin ajassa, että pelottaa. Aina olen uskonut, että parhaat kirjailijat osaavat paitsi luodata tätä päivää, myös ennakoida tulevaa, ja taas se nähtiin. Miten suhtautua erilaisuuteen, se on päivänpolttava kysymys. Jopa hengenvaarallinen. Sahlberg kuvaa tätä hienosti.
Kiitos! Uskon, että nämä mennyt-nykyhetki-yhteydet synytyvät usein tiedostamattomasti ja siksi tehoten jäytävästi, ei silmille roiskien.